Kuten niin usein ennenkin, hain syksyllä 2020 koulutustani vastaavaa työtä. Laadin hakemuksen huolellisesti monisivuisten ohjeiden mukaan. Kirjoitin hakemukseen erityisosaamisestani, kiinnostuksen kohteistani ja motivaatiostani. Kerroin niistä moninaisista hyvistä, joita voisin tarjota uudessa työyhteisössä. Laadin usean sivun kuvauksen siitä, mitä työssä tekisin ja piirustin selkeän taulukon ilmaistakseni, kuinka työtehtävääni annetun määräajan puitteissa toteuttaisin. Listasin ansioluetteloon aiemmat ansioni ja julkaisuluetteloon kaiken siihen asti tuottamani tieteellisen työn. Käytin hakemuksen valmisteluun kymmeniä tunteja.

Sitten hiljaisuus.

Kaksi ja puoli kuukautta myöhemmin sain sähköpostitse hakemustani koskevan yhteydenoton. Siinä kerrottiin, että hakemukseni oli jättänyt lisäkseni noin 250 muuta hakijaa. Viestin mukaan kaikki hakemukset oli nyt käyty läpi ja arvioitu kahden asiantuntijan toimesta. Näistä hakemuksista oli seulottu parhaimmat eli ne, joiden arvion tulokseksi oli tullut joko ”yes-yes” tai ”yes-maybe”. Nämä parhaimmat hakemukset lähtisivät nyt uudelle arviointikierrokselle. Joo, joo.

Viestin lopuksi minulle ilmoitettiin ilolla uutinen: olin mukana tässä ryhmässä. Minä ja noin sata muuta hakijaa olimme. Jes! Kai.

Tätä kirjoittaessani minun ja noin sadan muun joo-joo- ja niin-kai-tutkijan hakemukset ovat vielä arviointikierroksella. Päätöksiä valinnoista voimme odottaa myöhemmin talvella, liki puoli vuotta hakuajan päätyttyä. Pääpalkintona odotuksesta ei ole taivaspaikkaa, ei paikkaa yhteiskunnan kaapin päällä eikä edes vakivirkaa. Voittona komeilee sen sijaan määräaikainen pätkätyö ja lohdutuspalkintona tieto, ettei tällä kertaa ollut no-no.

Mitä yhteistä on tutkimusrahoituksella ja nyrkkeilyllä?

Toisteinen osallistuminen tutkimustyönhakua koskevaan rituaaliin ei koske vain joitakin harvoja tutkijoita, jotka vielä odottavat pääsyä akateemiseen uraputkeen. Päinvastoin: jatkuva hakemusten kirjoittaminen, lähettäminen ja päätösten odottaminen on keskeinen osa tutkijan työn konstituutiota. Siihen osallistuvat sekä se tutkijoiden enemmistö, joka työskentelee määräaikaisissa tehtävissä tai apurahalla ja on siten velvollinen toistuvasti kilpailemaan tulevaisuuden työskentelymahdollisuuksistaan, että se vähemmistö, joka työskentelee vakituisissa työtehtävissä ja toistaa hakurumban askelmerkkejä turvatakseen ohjattaviensa ja tutkimusryhmiensä työmahdollisuuksia aina pätkäksi kerrallaan.

Tutkimus on monelle unelmatyö, mutta se on myös luonteeltaan prekaaria, epävarmaa työtä. Tämä epävarmuus murentaa työn merkityksellisyyttä, vaikka työtään muuten pitäisikin arvokkaana ja hyvää tuottavana. Epävarmuus saa kyseenalaistamaan työn mielekkyyden. Miksi osallistun? Mikä on työni mieli? Päätänkö yhä yrittää?

Kiitos hakemuksestasi. Saimme niitä hakuaikaan mennessä yhteensä 6563. Valitettavasti ette tällä kertaa ole apurahansaajien joukossa.

Etenkin tutkijanuransa alkuvaiheessa olevat tutkijat saavat usein vastata kysymykseen, haluavatko he pyrkiä akateemiselle uralle. Oma vastaukseni kysymykseen on selvä: En. Haluan tehdä tutkimusta, mutten mistä tahansa hinnasta tai millä tahansa ehdoin. Sen sijaan haluan vaikuttaa itse työni kautta tutkimuksen tekemisen tapoihin ja työkulttuuriin.

Keinona vahvistaa työni mielekkyyttä ja merkityksellisyyttä epävarmassa asemassa olen alkanut sanoittaa tätä tutkimustyön tekemisen tapoihin vaikuttamisen tavoitetta yhä selvemmin. Olen kirjoittanut sen auki myös rahoitushakemuksiini. Kun mieltää tutkimusrahoituksen hakemisen toistuvat, uuvuttavat prosessit jonkun muun määrittelemälle uralle pyrkimisen sijaan oman toiminnan tilan laventamiseksi, kirkastuu työn tekemisen mieli. Yhdessä tutkimusryhmämme kanssa olemme jopa kirjoittaneet tämän tavoitteen osaksi hankkeemme tutkimustehtävää: Tarkastelemme ryhmässämme muun tutkimuksen ohessa autoetnografisella otteella omaa arkeamme, työ- ja ajattelutapojamme sekä utopioita tulevaisuuden akateemisesta työstä.

Yhdysvaltalaisen sosiologin Andrew Perrinin mukaan se “mitä päätät tehdä (tai jättää tekemättä) perustuu suureksi osaksi siihen, mitä voit kuvitella tekeväsi: mikä on mahdollista, tärkeää, oikein ja toteutettavissa olevaa.” Taustalla on ajatus, että aktiivinen kansalaisuus on paitsi tekemistä ja toimintaa, myös vastuun ja sitoumusten ajattelemista ja niistä puhumista. Käsityksemme mahdollisuuksistamme, tavoitteistamme ja keinovalikoimastamme luovat toimintamme reunaehtoja. Tulevaisuuden kuvittelu on yksi sen tekemisen keino.

Uuden vuoden ja lukukauden alkaessa kannustan myös Akatemian jalkaväen lukijoita mukaan tulevaisuuden kuvitteluun. En kysy, suuntaatko akateemiselle uralle. Kysyn, millaiseksi kuvittelet tutkijantyön tulevaisuuden? Miten ja millä ehdoin haluat tulevaisuudessa tehdä tutkimusta? Mitkä ovat tutkimustyön tulevaisuuden kuvittelemisen reunaehdot, rajat ja mahdollisuudet?