Jatkan Tuulin viime viikon ”tutkijan ura” -teemaa keskittyen tällä kertaa pätkätöiden täyttämään tulevaisuudenkuvaan. Suosittelen, että luet myös Tuulin ajatuksia spedeilyn tärkeydestä – varsinkin jos tämä teksti tuntuu liian pessimistiseltä :)
Viime viikolla väitöskirjaprojektini puolenvälin merkkipäivä suhahti ohi melkein huomaamatta. Puolet ajasta käytetty, puolet jäljellä. Näitä puolimatkan krouvin ajatuksia voin purkaa myöhemmin, mutta tällä kertaa jätän huolet hupenevista kuukausista pöytälaatikkoon ja keskityn vielä pidemmän tähtäimen suunnitelmiin, eli tulevaisuuteen väitöskirjan valmistumisen jälkeen. Minkälaista uraa uskallan edes toivoa?
Tätä aihetta avattiin myös Acatiimin uusimman numeron artikkelissa ”Miksi yliopistoissa ei vakinaisteta ihmisiä kuten muissa työpaikoissa?” Artikkelissa esitetyt numerot ovat epämukavaa luettavaa: Suomen yliopistoissa 70% tutkijoista ja opettajista on määräaikaisissa työsuhteissa. Kun laskuista jätetään pois väitöskirjatutkijat, määräaikaisten osuus on yhä noin 60%. Tilanne on erikoinen verrattuna muihin sektoreihin, joissa määräaikaisten osuus on keskimäärin alle 20%.
Tästä aiheesta keskustellaan aktiivisesti whatsapp-ryhmissä, kahvipöydissä ja twitterissä, ja useimmiten kokeneemmat kollegat myöntävät huokaisten, että eivät mitenkään haluaisi lannistaa tai olla kannustamatta akateemiselle uralle, mutta… Usein myös varsinkin twitter saa osakseen tunteiden purkauksia ja ymmärrettävää yksinkertaistamista siitä, että yliopistojen pitää vain muuttaa asioita.
Acatiimin artikkelissa tuodaan hyvin esille myös monen tutkijan jonkintasoinen ymmärrys sille, että eivät yliopistotkaan ole täysin yksin syyllisiä tilanteeseen – jos rahaa ei ole niin sitä ei ole, ja jos ”rahoitus myönnetään pätkissä, työtehtävät tuppaavat olemaan pätkiä”. Minäkin ymmärrän tämän, ja yritänkin keskittyä ymmärtämään miten olemme joutuneet tällaiseen tilanteeseen, ja miten kauas laatikon ulkopuolelle pitää mennä, jotta löytyy toimiva ratkaisu.
Artikkeli tuo esille useita eri tapoja, joilla pätkätyö vaikuttaa negatiivisesti tutkimukseen: tutkijan ja työyhteisön hyvinvointi, yhteistyö, tutkimuksen laatu, opetuksen pitkäjänteinen suunnittelu ja monet muut. Näitä lukiessa ajatukseni siirtyivät väistämättä omiin tulevaisuuden suunnitelmiini ja toiveisiini.
Jokaisella tutkijalla on oma versio juuri hänelle täydellisestä urasta, työtavoista ja työpaikasta, mutta tässä otteita minun ajatuksistani:
- Pidän opettamisesta ja ohjaamisesta, pidän opetuksen kehittämisestä ja suunnittelusta niin, että opetus tukee sekä työelämän vaatimuksia että ihmisenä kehittymistä.
- Pidän tutkimuksesta, jossa saan syventyä johonkin ihmisyyttä koskevaan kysymykseen, tuottaa tietoa, joka auttaa meitä ymmärtämään itseämme, ja tuoda tämän tiedon esille niin, että se auttaa, ilahduttaa tai muokkaa käsitystämme itsestämme.
- Pidän siitä, että voin rakentaa työidentiteettiäni paikan ja ihmisten ympärille, kehittää itseäni ja huomata kehittyväni, tehdä suunnitelmia, joiden tuloksen näkee kymmenen vuoden päästä.
- Näiden lisäksi näen vähintään yhtä tärkeänä sen, että voin edes hieman luottaa siihen, että osallistun itseni ja perheeni elättämiseen, pidän huolta mielenterveydestäni, kunnioitan itseäni ja osaamistani, ja että minulla on aikaa ystäville, harrastuksille ja perheelle.
Näillä näkymin tällaista työelämää en tutkijana saa.
Tästä syystä mietin jo nyt minkälaisia muita vaihtoehtoja minulla on väitöskirjan valmistumisen jälkeen. Pystynkö tekemään yllä mainittuja asioita jossain muualla kuin yliopistolla? Pystynkö mitenkään vaikuttamaan tutkijantyön tulevaisuuteen tällä hetkellä? Kuinka kauan minun kannattaa yrittää rakentaa akateemista uraa? Ja lopulta: haluanko edes yrittää?
Acatiimin artikkelissa on lause, jonka kopioin itselleni muistiin, jotta en myöhemminkään unohtaisi, että nykytilannetta ei pidä nähdä normaalina: ”Monet ovat tähän niin tottuneita, etteivät vaadikaan parempaa. Monella alalla tämä olisi ihan ennenkuulumatonta.”
Kuulisin mielelläni muidenkin ajatuksia pätkätöistä, akateemisesta tulevaisuudesta ja siitä, miten juuri sinä käsittelet taloudellista ja sosiaalista epävarmuutta työssä?
Kiitos mielenkiintoisesta tekstistä! Itse en ole akateemikko, mutta pohdin aktiivisesti jatko-opintoihin hakeutumista ja väitöskirjan kirjoittamista: osuin (toista) gradua tehdessäni jonkinlaiseen kultasuoneen, jota kovasti haluisin kaivaa lisää. Mutta johtuen sinunkin tässä tekstissä esiin nostamistasi syistä – taloudellinen epävarmuus, akateemisen työpolun rakentamisen hankaluus (tai suoranainen mahdottomuus), työskentelyolosuhteet jne. – tuntuu tuolle taipaleelle lähteminen suoranaiselta hulluudelta. Olen vielä jotenkin onnistunut pääsemään valmistumiseni jälkeen vakituiseen palkkatyöhön tutkintoani vastaavalle, erittäin kilpaillulle alalle, mikä onnekas tilanne ei myöskään varsinaisesti työnnä minua kohti yliopistoa (vaikka omalla alallanikin on omat isot ongelmansa). Toisaalta huomaan jatkuvasti miettiväni, kadunko myöhemmin, jos jätän haaveeni jatko-opinnoista sikseen sen vuoksi, että kuulen akateemisesta maailmasta lähes yksinomaan näitä hätähuutoja. Mutta miten kukaan uskaltaa ottaa askeleita kohti akateemisia unelmiaan, kun realiteetit ovat mitkä ovat?
En osaa sanoa, oliko minulla sen kummempaa pointtia, tämä kommentti oli nyt vain tällainen puuskahdus. Olen iloinen ja kiitollinen siitä, että te väitöskirjan tekijät kerrotte avoimesti akateemisen maailman todellisuudesta. Se auttaa ainakin minun kaltaistani haaveilijaa suhteuttamaan ja jäsentämään omia mietteitäni. Lisäksi ajattelen, että epäkohdista puhuminen on ensimmäinen askel kohti toisenlaista todellisuutta. Kiitos siis vielä tekstistäsi, voimia väitöskirjasi loppuun saattamiseen ja myönteisiä tuulia tohtoriksi valmistumisen jälkeen!