Väitöskirjavaiheen moni nuori tutkija joutuu pohtimaan jatkosuunnitelmiaan monesta näkökulmasta – paikalleen kun ei voi kokonaan jäädä mikäli mielii hakea Suomen Akatemian akatemiatutkijan pestiä.

Akatemia on nimittäin asettanut ehdon, joka hakijan pitää täyttää ennen kuin on kelpoinen hakemaan akatemiatutkijan tai tutkijatohtorin rahoitusta. Hakijan tulee olla työskennellyt yhteensä kuuden kuukauden ajan eri tutkimusympäristössä kuin missä hän oli väitellyt. Ehto täyttyy myös, mikäli rahoitusta haetaan eri tutkimusympäristöön kuin missä väitöksensä on tehnyt. Tutkimusympäristöllä viitataan tässä yhteydessä paikalliseen tutkimusryhmään tai -yhteisöön, ja se voi olla yhden tai useamman organisaation muodostama. Vastaavasti yhdessä suorituspaikassa voi olla useita tutkimusympäristöjä. Nykyisellään liikkuvuuteen lasketaan myös siirtyminen Suomen sisällä, kun (ilmeisesti?) aiemmin vaatimuksena oli työskentely ulkomaisessa instituutiossa. Lisäksi, liikkuvuusedellytyksestä voidaan erittäin poikkeuksellisesti joustaa yksittäisten hakijoiden kohdalla. Tällaisia tapauksia voivat ollat esimerkiksi hyvin vakava oma tai lähiomaisen sairaus, joka olisi liikkuvuudelle merkittävä este.

Liikuvuudesta on nuorelle tutkijalle paljon hyötyä: työkokemus eri työyhteisöissä on oiva lisä ansioluetteloon, ja hyvä mahdollisuus kasvattaa omia henkilökohtaisia verkostoja omalla tutkimusalalla. Lisäksi, itsenäistymisen kannalta on tärkeää oppia uusia menetelmiä ja näkökulmia tutkimukseen. Ja tietenkin, paras lääke omien ennakkoluulojen ja päässä jylläävien stereotypioiden karistamiseen on työskennellä oman lintukodon ulkopuolella ihmisten kanssa, joilla saattaa olla täysin eri lähtökohdat kuin itsellä. Parhaimillaan maiseman vaihto avaa myös portit toiseen kieleen ja kulttuuriin. Harmittavasti kuitenkin nykyisin englanninkielen asema on tieteellisessä yhteisössä niin dominoiva, että muiden kielien oppiminen ulkomailla vaatii melkoista intohimoa, ja jääräpäistä asennetta keskustelun pitämisessä pois englanninkielisestä.

Kaikista edellä listatuista hyvistä puolista huolimatta pidän liikkuvuusehtoa keinotekoisena tapana edistää tieteen kansainvälisyyttä ja yhteistyötä eri instituutioiden välillä. Kiitos internetin ja muiden teknologian tarjoamien työkalujen, kansainvälistä yhteistyötä voi tehdä monilla muillakin tavoilla kuin viettämällä fyysisesti puoli vuotta elämästään toisen maan tai kaupungin rajojen sisäpuolella. Tutkijoiden ”pakottaminen” työympäristön vaihtoon tekee liikkuvuudesta itseisarvon välinearvon sijaan, ja eikä oikein vastaa enää 2020-luvun työelämän ajatusmaailmaa.

Väitän myös, että liikkuvuus on perheellisille miehille helpompaa kuin naisille, ja tämän vuoksi liikkuvuusehto hankaloittaa enemmän perheellisten naisten tieteellistä uraa kuin miesten. Perheiden sisäinen työnjako ja vanhemmuuden roolit ovat toki nykyisin paljon tasa-arvoisemmat kuin mitä ne olivat vielä esimerkiksi vuosikymmen sitten. Mutta edelleen perheen arkea määrittävät valinnat nähdään naisten tekeminä helpommin kylmän itsekkäinä kuin miesten tehdessä vastaavia valintoja. Tästä hyvä esimerkki oli viime vuonna käsitelty Aamulehden päätoimittajarekrytointeihin liittyvä oikeustapaus, jossa naishakijan muuttamista perheen asuinpaikkakunnan ulkopuolelle pidettiin arveluttavana. Toki ulkomaille voi muuttaa perheen kanssa, ja monilla puoliso lähteekin mukaan, jopa täysipäiväiseksi lastenhoitajaksi. Käytännössä tämän järjestäminen vaatii kuitenkin optimaalisia olosuhteita, ja tietysti melkoista seikkailumieltä. Uumoilen, että liikkuvuus ja matkustelu ovatkin varmasti yksi syy sille, että akateemiset vanhemmat saavat ensimmäisen lapsensa keskimäärin vanhempana.

Koen myös kummalliseksi, että väitöskirjatutkimuksen aikaista tai sitä edeltävää liikkuvuutta ei lasketa tähän ehtoon mukaan. Olen itse reissannut ja työskennellyt jo varsin mukavasti ulkomailla maisteriopintojeni aikana, ja tähän pyrin myös väitöskirjatyöni parissa, mutta tämä ei vaikuta ehtoon. Tuntuu stressaavalta ajatella, että joskus vuosien päästä väitöksen jälkeen minun tulisi jälleen kerran pakata tavarani mummolan varastoon ja siirtää elämäni väliaikaisesti uuteen kaupunkiin, jotta olisin myöhemmin kelpoinen hakemaan akatemiatutkijan rahoitusta.

Ja tietysti: minusta on ilmiselvää, että liikkuvuusedellytys kannustaa tutkijoita matkustamaan ulkomaille, mistä useimmissa tapauksissa aiheutuu suurehkot päästöt yksittäisen tutkijan henkilökohtaisessa hiilijalanjäljessä. Samalla tutkija saattaa houkutella perheenjäseniään ja ystäviään vierailemaan luonaan, ja vierailee entisessä kotikaupungissaan, mikä tavallaan lisää liikkuvuudesta aiheutuvaa hiilidioksilastia. Toki on parempi, että lentojen määrä minimoidaan viettämällä kohteessa mahdollisimman pitkä aika esimerkiksi viikon mittaisen vierailun sijaan. Kuitenkin toivoisin, että nyt ilmastokriisin runnellessa elinympäristöämme, tiedeyhteisö toimisi reippaana esimerkkinä kulutuksen ja päästöjen pienentämisen saralla. Korona-epidemian jyllätessä on jo muutettu seminaareja virtuaaliseminaareiksi, ja onkin mielenkiintoista nähdä jalkautuuko tämä vakituiseksi käytännöksi.

Isossa kuvassa tietysti on myös selvää, että tieteen kehittyminen vaatii jatkossakin kansainvälistä yhteistyötä ja tutkijoiden ajatustenvaihtoa, ja tämä ajatustenvaihto on tähän mennessä ollut luontevinta kasvotusten. Itse näen, että liikkuvuuskepin sijasta Suomen akatemia voisi käyttää luovuutta, ja keksiä yhteistyön edistämiseen tämän päivän tiedemaailmaan sopivia porkkanoita. Rahoitushaut ovat jo tarpeeksi kuluttavia ja kehittävät kilpailuasetelmia ilman tämänkaltaisia lisäehtoja. Parhaat oivallukset syntyvät pääsääntöisesti pitkäjänteisen uurastuksen tuloksena, ja tämä pitäisi olla akatemian hakuehtojen tärkeimpiä itseisarvoja.