Etätyön työläinen

Yle uutisoi 16.2.2020 etätyöstä ja sen mahdollisuuksista (https://yle.fi/uutiset/3-11211532). Etätyön määrä on kasvanut nopeasti ja vaikuttaa siltä, että etätyöntekijöiden määrä tulee jatkossakin kasvamaan. En malta olla tarttumatta aiheeseen, joka on jollakin tavalla määritellyt työni tekemistä väitöskirjavuosista alkaen. Etätyö sai vuosi sitten uudenlaisen merkityksen, kun otin vastaan lehtoraatin Joensuusta, sillä tällä hetkellä Google ilmoittaa työmatkani pituudeksi kotiovelta työpaikan ovelle olevan 459km.

Etätyön tekeminen vaati minulta pientä kouluttautumista kymmenisen vuotta sitten. Silloin olin ensimmäisen kerran tilanteessa, jossa 50% työnohessa aloittelin väitöskirjaa. Tuolloin ei ollut tietoa apurahasta, työtilasta eikä myöskään tutkijan identiteetistä. Kalenterissa oli kuitenkin kaksi viikkoa kuukaudessa aikaa tehdä tutkimusta. Koska en ollut tottunut tekemään työtä kotona, aluksi huomasin, että päivän aloittaminen oli haastavaa. Ratkaisukeskeisenä ihmisenä päädyin huijaamaan itseäni: vedin meikit naamaan ja kauluspaidan päälle, joinakin aamuina saatoin kiertää talon ympäri, jotta työmatka tuli tehtyä kotitoimistolle. Tämä vaihe kesti kenties joitakin kuukausia, ennen kuin olin sisäistänyt, miten työpäivä aloitetaan kotona. Ajattelen kuitenkin, että väitöskirjaprosessin alkuvaiheessa oli tärkeää, että löysin tutkijoiden yhteisön: oli olennaista, että arjessa oli ihmisiä, joiden kanssa ihmetellä prosessin kiemuroita ja erilaisia haasteita.

Nykyiseen työhöni kuuluu myös matkustus: niin aamuina, kun lähden kohti Joensuuta kello soi ”melko” aikaisin. Jos suuntaan lentokentälle, bussiin täytyy hypätä klo 4.44 tai vaihtoehtoisesti junalle suunnataan klo 5.50 lähtevällä bussilla. Tämän vuoksi olen päätynyt heräämään joka aamu klo 5.00. Silloin pysyn hyvin vireessä myös niinä aikaisempina aamuina. Toki menen iltaisin nukkumaan aika lailla ennen klo 21. Nykyään aloittelenkin työpäivän aika usein klo 5.30 tietämillä – ehdin tekemään tunnin tai puolitoista tuntia hommia, ennen kuin alan tyttären kanssa aamutoimiin. Sitten palaan työhommiin klo 8-9 aikoihin. Etätyön mahdollistama joustava ajankäyttö sopii itselleni (ja perheen arkeen) mainiosti. Työn lopettamisen merkki (usein) on tyttären kotiutuminen, silloin on aika sulkea työpuhelin virtanäppäimestä.

Ylen jutussa etätyön haasteeksi nostettiin vapaa-ajan ja työajan sekoittumisen – etätyöläisten on vaikea irrottautua työstään. Itse ajattelen, että kyseessä ei ole niinkään etätyön ongelma vaan laajempi ”pakko olla saavutettavissa”-ilmiö, joka on vallannut työelämää monilla aloilla. Kun työsähköposti kulkee kännykässä, on kiusaus olla tavoitettavissa koko ajan (tai pelko asioiden ohi menemisestä kasvaa). Työn rajaamisesta olen monet kerrat tässäkin blogissa kirjoittanut, joten totean vain, että etätyökin on mahdollista rajata työaikaan: raja vapaa-ajalle ja palautumiselle on otettava, jos haluamme olla tuottavia, energisiä ja innovatiivisia. Näin uskon.

Omalla kohdallani – kuten myös uutisessa huomioidaan – etätyö saa kaipaamaan työyhteisöä. Itse olen sen sortin ihminen, että nautin kontakteista ja palaudun rasituksestakin parhaiten, kun saan jakaa ajatuksia ja asioita kavereiden ja ystävien kanssa. Etätyössä pääsee harvoin tuulettamaan työhön liittyviä ajatuksia kollegiaalisessa seurassa. Olisi huippua saada jakaa työn arkea omien kollegoiden kanssa, joiden tiedän olevan samankaltaisten asioiden äärellä. Tämän vuoksi olen alkanut rakentaa tietoisesti työpäiviä, joihin sovin yhteistä työskentelyä joko muiden tutkijoiden tai muiden etätyöläisten kanssa: yksikin tällainen päivä viikossa tuo kummasti jakamisen tuntua.

Toisinaan etätyön tekeminen ajaa minut työskentelemään kahvilaan. Välillä aivot kaipaavat ympäristön muutosta: kun kirjoitus ei etene tai jokin asia on lukossa, on paras vaihtaa tekemisen ympäristöä. Tässä puolestani olen huomannut, että lempikahvilat ovat sellaisia, joissa pistorasioiden määrä on riittävä. Tämän saman vaikuttaa huomanneen myös osa yrittäjistä: on helppo hakeutua töihin ympäristöön, jossa jokaisen pöydän kohdalta löytyy pistorasia ja vieressä istuu joku toinen oman läppärinsä kanssa. En suinkaan ole tässä ilmiössä siis yksin. Tosin kahviloissa työskentely jakaa myös kahvilayrittäjien mielipiteitä (ymmärrettävästi). Toiset eivät halua etätyöläisiä pöytänsä täyttäjiksi, toiset kilpailevat etätyöntekijöiden huomiosta (kts. https://yle.fi/uutiset/3-11160336).

Monipuoliset etäyhteysvälineet ovat olennainen osa arkea, jotta kokemusta työyhteisöstä ja yhteisöllisyydestä voi vahvistaa. Vuoden aikana olen tutustunut lukuisiin uusiin sovelluksiin, joissa kommunikointi työyhteisön kanssa mahdollistuu päivittäin. Lisäksi olen iloinnut siitä, kuinka yliopiston linjaus tarjota opiskelijoille innovatiivisia oppimisympäristöjä (http://www.uef.fi/oppimisymparistot) on todentunut myös henkilökunnan yhteydenpidon välineenä. Tiistai-iltapäivisin olen perehtynyt tutkimusaineistonhallinnan perusteisiin asiantuntijaluentojen myötä Skypessä (luennot ovat katsottavissa myös jälkikäteen valitsemanani ajankohtana). Useana perjantaina olen saanut liittyä työelämätiimien työryhmään, joka järjestetään myös kuvapalvelun välityksellä.

Ylen uutisessa todetaan yleisellä tasolla, että etätyö toimii. Joskus etätyössä tehdään jopa enemmän työtä kuin silloin, jos työ toteutettaisiin työpaikalla (https://yle.fi/uutiset/3-9717814). Omalla kohdallani eräs etätyön haaste vuoden 2019 aikana oli työn intensiivisyys. On yllättävän helppoa tehdä työtä sellaisella intensiteetillä, että muutaman napakan työpäivän jälkeen palautuminen onkin nollassa. Edellisen vuoden aikana olen saanut harjoitella, miten päivät ja viikot kannattaa rakentaa, jotta kokonaisuus pysyy hallinnassa. Etätyössä ei tule haahuiltua, ennemminkin itsellä kello soi sen merkiksi, että muistan nousta ylös ja pitää muutaman minuutin tauon. Pitkiä lounaita oman itsensä seurassa tulee harvemmin nautittua.

Miten on blogimme lukijat: Millaisia kokemuksia teillä on etätyön parista? Mitkä ovat etätyön plussat ja miinukset?

Suvi Saarelainen