Satunnainen juttukaveri kysyi koulutuksestani. Kerrottuani olevani teologian tohtori hän sitten tiedusteli, voinko tuolla tittelillä tehdä jotakin oikeaa työtä, vai haihattelenko vain menemään veronmaksajien rahoilla. Törmään tähän kysymykseen toisinaan, kun astun tutkijan kammiostani ulos maailmaan. Vastasin tottuneesti, että tutkimus pitää minut poissa pahanteosta, ja että olen yhteiskunnalle harmittomampi tällaisena. Olen sillä tavalla huono tieteen puolustaja, etten aina jaksa vastata tuollaiseen kysymykseen sen perusteellisemmin. Kuten moni tutkija, olen kuitenkin saanut pohtia työni ja tutkimuksen vaikuttavuutta paljonkin.

Kysymys tutkimuksen yhteiskunnallisesta vaikuttavuudesta on askarruttanut tutkijoita erityisesti syyskuun rahoitushakukiireiden keskellä. Tutkimusrahoittajat penäävät hankkeilta paitsi sisällöllistä loistokkuutta, myös vankkaa yhteiskunnallista vaikuttavuutta. Esimerkiksi Suomen Akatemian hakuun osallistuneet saivat tänä syksynä tutkimuksen yleisen yhteiskunnallisen vaikuttavuuden lisäksi kuvata, kuinka heidän hankkeensa edistävät kestävää kehitystä, tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta. Moni hakija puntaroi, mitä näihin osioihin tulisi tai voisi kirjoittaa – etenkin, jos oma tutkimus ei aihetasolla liity tasa-arvoon, yhdenvertaisuuteen tai kestävään kehitykseen. Keskustelua on käyty myös kysymysten mielekkyydestä. Pahimmillaan keskustelu kestävyydestä ja yhdenvertaisuudesta valjuuntuu, kun käsitteitä liimataan tutkimukseen mekaanisesti tai niiden käyttöalaa lavennetaan tarpeettomasti. Parhaimmillaan kysymykset kuitenkin pakottavat tutkijan pohtimaan oman työnsä vaikutuksia ja vaikuttavuutta syvällisesti.

Tutkimuksen lyhyen aikavälin vaikuttavuutta arvioidaan usein näkyvyydellä. Tutkijoita kehotetaan viestimään tutkimuksestaan sosiaalisessa mediassa ja verkottumaan yhteiskunnallisten toimijoiden kanssa. Toisilta tutkijoilta päivänpolttavaan yhteiskunnalliseen keskusteluun osallistuminen käy luontevasti, mutta monet meistä kokevat sen vaikeaksi tai mieltävät ajan olevan pois varsinaisesta tutkimustyöstä, johon kuuluu pitkäjänteinen, itsenäinen ja keskittynyt työskentely, sekä monimutkaisten kokonaisuuksien syvällinen hahmottaminen tiivistävän ja popularisoivan viestinnän sijaan. Jos tutkija ei pidä tuloksistaan meteliä, onko tutkimuksella vaikuttavuutta?

Tieteen tila 2016 -katsauksen mukaan tutkimuksen vaikuttavuus ilmenee paitsi tutkimusten tulosten välittymisessä yhteiskuntaan, myös yhdessä tekemisen ja vuorovaikutuksen sekä osaavien ihmisten kautta. Tutkimuksen vaikuttavuus ei ole vain yksittäisen tutkijan tai tutkijaryhmän työn tulosten näkyvyyttä tai välitöntä hyödynnettävyyttä, vaan rakentuu verkostoissa, vuorovaikutuksessa ja osaamisen karttuessa ja sitä jaettaessa. Yksittäisen tutkijan ei tarvitse osata tai haluta brändätä itseään, tuotteistaa tuloksiaan tai tehdä niistä katutaidetta.

Pitkällä aikajänteellä mitattuna tutkimuksen yhteiskunnallinen vaikuttavuus tulee esiin erityisellä tavalla tutkimusperustaisessa opetuksessa, joka yhdistää yliopiston kolme perustehtävää ja tiivistää koko yliopistolaitoksen erityislaadun. Tutkimukseni on vaikuttavaa, jos siihen tutustuva opiskelija on vaikkapa kipakasti eri mieltä kanssani jostakin tuloksesta tai sen tulkinnasta. Ehkä hän saa omasta kritiikistään pontta ajatella asiaa edelleen, ehkä tutkia aihetta paremmin, kenties viedä viestiä työelämään. Ehkä hän jättää akateemisen yhteisön ja keksii paremman keinon muuttaa maailmaa.

Satunnaiselle juttukaverille antamastani lyhyestä vastauksesta huolimatta olen yleisesti sitä mieltä, että avoimessa yhteiskunnassa ja julkisesti tuetun, mutta autonomisen tieteen piirissä jatkuva kriittinen keskustelu tutkimuksen vaikuttavuudesta on välttämätöntä. Tähän keskusteluun liittyy myös kysymys siitä, onko tutkimuksen vaikuttavuus aina itseisarvoisesti tavoiteltavaa. Sanakirjamääritelmän mukaan vaikuttaminen merkitsee jonkin voiman tai toiminnan kohdistumista johonkin muutoksen aikaansaamiseksi. Vaikuttavuus on vallankäyttöä, eikä sellaisena koskaan neutraalia. Meillä ei kuitenkaan ole jaettua konsensusta siitä, mihin suuntaan tutkimuksen halutaan yhteiskuntaa muuttavan.

Tutkimuseettisessä ennakkoarviossa arvioidaan tutkimuksen välittömät riskit tutkittaville. Mutta entä tutkimuksen riskit yhteiskunnalle? Voiko tutkimus vaikuttaa yhteiskuntaan kielteisesti? Onko sittenkään itsestään selvää, että pysyn työssäni poissa pahanteosta? Näiden kysymysten äärellä on lohdullista todeta, ettei yksittäisen tutkimuksen vaikuttavuus ole useinkaan suuren suurta. Omalla alallani moni tutkimus voi parhaimmillaankin tyytyä osoittamaan, miksi yhteiskunnallinen muutos on niin arvaamatonta tai vaikeaa.