Ajattelin kuluneella viikolla, mistä tavoista minun on pitänyt opetella pois, kun olen siirtynyt perustutkinto-opiskelijasta tutkijaksi. Nykyisessä työssäni olen joutunut opettelemaan joitakin asioita kantapään kautta. Näitä asioita ovat esimerkiksi olleet avoimuus muiden ideoille ja erilaisten osaamis- ja koulutustaustojen kunnioitus

Opiskeluaikanani osallistuin alitajuisesti kilpailuun, josta kukaan ei hyötynyt. Minun kohdallani haitallinen kilpailu alkoi ensimmäisen opiskeluvuoden laskuharjoituksista. Keskustelimme usein opiskelukavereideni kanssa, mitkä tehtävistä olivat helppoja ja vaikeita. En täysin ymmärrä miksi, mutta koin tällöin, että olen kilpailuasemassa kavereideni kanssa. Paras veikkaukseni on, että tähän vaikuttivat heikko itsetunto ja halu tulla hyväksytyksi yhteisöön.

Saatoin sanoa, että pidin jotain tehtävää todella triviaalina, vaikka en todellisuudessa ollut edes varma, kuinka tehtävän ratkaisu kannattaisi aloittaa. Välttelin yhteisiä laskuryhmiä, koska pelkäsin jonkun huomaavan, että en ymmärrä. Lopulta käyttäytymiseni johti siihen, että en enää päässyt kaikkia kursseja läpi. Aloin vältellä fysiikasta ja etenkin teoreettisen fysiikan kursseista keskustelua, koska oletin kaikkien muiden pitivän tehtäviä triviaaleina, vaikka minä en ymmärtänyt mikä suure tehtävissä pitäisi ratkaista.

Keskustelin kuitenkin mielelläni laskennallisen fysiikan kursseista, jotka olivat minulle kohtalaisen helppoja. Paikkailin kovaan ääneen rikkinäistä itsetuntoani kertomalla, kuinka helppoja tehtävät olivat ja kuinka hyviä minun ratkaisuni olivat. Lisäksi tein kaiken tämän kehumisen käyttäen mahdollisimman vaikeita termejä. Koska laskennallisen fysiikan kurssit olivat ainoita, joissa pystyin näin tekemään panostin niihin erittäin paljon, että minulla olisi edes joku asia, jolla rummuttaa rintaani muiden opiskelijoiden kanssa keskustellessani.

Koska panostin laskennallisen fysiikan opiskeluun, myös osaamiseni kasvoi ja päädyin tekemään laskennallista tiedettä työkseni. Mietinkin tällä viikolla, olisinko päätynyt erilaisiin töihin, jos en olisi kokenut niin vahvaa kilpailuasetelmaa fysiikan opiskelussa. Mietin myös, mitä tällainen tuhoava kilpailullisuus tekee niille jotka tekevät paljon töitä edistääkseen opintojaan, mutta eivät silti saa parhaita arvosanoja. Miltä itsekehuni on heistä tuntunut?

Elina on tässä blogissa kirjoittanut fysiikan alalla vallitsevasta neromyytistä, joka tarkoittaa alitajuista oletusta, että jotkut tutkijat ovat syntyneet ylivertaisiksi, vaikka todellisuudessa tutkijat voivat vaikuttaa vain rajallisesti siihen, mitä löytävät tutkimuksissaan, eikä näitäkään löytöjä tehdä yksin vaan ryhmässä. Koen, että tällaisen nerostatuksen jahtaaminen on ollut osakseen syyllisenä synnyttämässä minussa haitallista kilpailullisuutta.

Tutkijan työssä olen joutunut tekemään aktiivisesti töitä, että en kokisi olevani kilpailuasetelmassa muita tutkijoita vastaan, koska tällainen asetelma on merkittävä haitta tutkimuksen edistymiselle. Mikäli ajattelisin olevani kilpailussa, en ehkä olisi avoin toisten tutkimusideoille tai -menetelmille. Omalla alallani tutkimustyötä tehdään myös eri tieteenalojen välillä. Tällöin oman alan osaamisen kehumisen sijaan korostuu kyky kunnioittaa toisen osaamista ja viestiä omasta alasta mahdollisemman yksinkertaisesti.

Olen onnistunut kitkemään haitallista kilpailua elämästäni kolmen keskeisen neuvon avulla. Ymmärsin, että kunnioitusta voi saada olemalla mukava toisia kohtaan, eikä nostamalla itseään esiin. Lopetin nerostatuksen jahtaamisen ja panostin yhteistyöhön, jossa kaikkia osallistujia arvostetaan taustasta riippumatta.