Syyslukukausi on pyörähtänyt käyntiin: viimeistään nyt fuksit ovat täyttäneet kampukset ja yliopistojen käytävät. Pääosin yliopiston henkilökunta on lomansa viettänyt ja syksyn kalenterit täyttyvät. Tässä kirjoituksessa palaan kuitenkin kysymykseen, jonka kollegani esitti viime toukokuulla. Puolihuolimattomasti esitetty kysymys nimittäin päätyi määrittelemään kesäni ja lomani kulkua ratkaisevalla tavalla. Sanat olivat seuraavat:

Minkälaisen loman aiot tänä vuonna viettää?

Tämä kysymys ei siis viitannut loman sisältöihin (matkasuunnitelmiin, sukulointiin tai mukaviin ajanvietteisiin). Kysymys viittasi siihen, oliko tarkoitukseni viettää ”lomaa” vai ihan oikeasti lomaa (sanan sellaisessa merkityksessä, että olisin työstä irti). Spontaani vastaukseni oli: ”jaa, en tiedä vielä”. 

Oma vastaukseni aloitti minussa melko voimakkaan prosessin. Miksi vastasin, etten tiedä millaisen loman vietän? Eikö ole selvää, että lomalla ollaan lomalla?

Kuva: Roine Piirainen. https://kuviasuomesta.fi/kategoria/ihmiset/

Heinäkuu – lomakuu – alkoi. Olin tilanteessa, että en ollut laittanut työsähköpostin poissaoloviestiä aktiiviseksi. Vilkuilin sähköposteja joitakin kertoja päivässä. Tosin ajattelin (ja ajattelen), että syy oli pätevä. Halusin varmistaa, että erään ikuisuuksia julkaisuprosessissa olleen artikkelin viimeiset vaiheet sujuisivat mutkitta. Tilanne oli kuitenkin se, että en lainkaan päästänyt työasioista irti: luin sähköposteja ja työasiat pulpsahtelivat mieleeni milloin missäkin. Ajattelin: ”ei, tällaista lomaa en halua viettää!” Vasta tässä vaiheessa minulle oli täysin selvää, miten asiat eivät menisi. Kun viikkoa myöhemmin sain käsiini artikkelini online version, siirryin offline moodiin työsähköpostin seuraamisesta. Luullakseni kyseessä oli toinen ”oikea” kesäloma vuoden 2011 jälkeen. Tällä sanalla ”oikea” tarkoitan lomaa, jolla oikeasti en tehnyt töitä millään prosentilla. Olen kyllä pitänyt lomaa joka kesä, mutta erilaisella onnistumisprosentilla ollut lukematta/vastaamatta sähköposteihin.

Tämän tarinan jakaminen herättää itsessäni ristiriitaisia ajatuksia. Tiedän, että yliopistoon mahtuu monenlaista työntekijää ja monenlaista lomanviettäjää. Toiset ovat ensimmäisestä lomapäivästä asti täysin irti työstä, toiset päivystävät sähköpostia loman läpi. Lisäksi monen esimiehen velvollisuuksiin saattaa kuulua laskujen hyväksyminen tiettyinä päivinä lomakaudenkin aikana. Apurahatutkijan asemassa tilannetta mutkistaa vielä ajatus tutkimuskauden rajallisuudesta: pakottava tunne siitä, että päivät on käytettävä hyväksi. Apurahalaisenakin kyllä pidin taukoa kirjoittamisesta ja tutkimuksen tekemisestä. Mutta usein kesällä oli tilanne, että odotin lausuntoja milloin mistäkin artikkelista enkä uskaltanut olla pois sähköpostin luota. Myös Twitter paljasti samansuuntaisia ajatuksia monen yliopistolaisen mielessä: on helpompaa lukea postit kuin olla lukematta.

Tällaista ”fear of missing out” -ilmiötä ovat kuvanneet monet muutkin sähköpostia lomallaan lukevat tuttuni.  Mielen valtaa epävarmuus siitä, että missaa jotakin, jos ei ole jatkuvasti saatavilla. Kokemus siitä, että jotakin tärkeää voi mennä ohi saa monet ihmiset lukemaan postejaan myös silloin, kun olisi aika ladata akkuja. Omasta kokemuksesta en tuomitse tätä työtapaa, koska olen itsekin ollut tilanteessa, jossa olen kokenut postien tarkistamisen rauhoittavana: kun tiedän, että mailissa ei muhi mikään kriisi tai odottamaton tilanne, pystyn myös olemaan rennosti (rennommin).

Tänä vuonna jotakin oli kuitenkin toisin. Uuden työn äärellä koin (ja koen), että etsin itselleni työkulttuuria, jossa minun on hyvä olla. Prosessi joka toukokuussa käynnistyi, sai minut päättämään, että opettelen entistä vahvemmin työnrajausta minulle sopivalla tavalla. Kun työnimu on vahva, myös uupumuksen mahdollisuus kasvaa. Olen tehnyt itselleni lupauksen, että innon ja imun voimassa, otan aikaa itselleni. Halusin myös, että uuden lukukauden alkaessa kokisin itseni virkistyneenä ja hyvinvoivana. Loma ja työstä irtautumisen kokemukset ovat olleet varsin opettavaisia.

Tuo sama kollega, joka asetti alkuperäisen kysymyksen lomani laadusta vastasi myös tiedusteluihini siitä, että mitä sitten, jos ensimmäiset työpäivät loman jälkeen menisivät tulipalojen sammuttamiseen. Vastaus oli viisas: ”Voi olla, että joku tulipalo onkin. Mutta useimmat asiat ovat jo ratkenneet jotakin toista reittiä”. Tämän voimalla uskalsin olla pois. Lomankin keskellä ajattelin välillä työhön liittyviä asioita, mutta varsin mukavalta etäisyydeltä. Jos mieleeni muistui joku asia, joka tulisi hoitaa kirjasin sen ylös. Sain jättää aktiivisesta muistamisen tilan tauolle. Samalla lomautin myös Twitterin päivittämisen ja seuraamisen. Hassua kyllä samassa myös sosiaalinen media kokonaisuudessaan sekä kännykkä kädessä vietetty aika väheni roimasti. Aikaa kaikelle muulle vapautuikin melkoisesti. Mieli lepäsi kaunokirjallisuuden parissa, perheen kanssa vietetyssä ajassa ja pienissä hetkissä.

Loman päättymisestä on reilu kuukausi ja meno ollut jokseenkin haipakkaa. Jokainen lepohetki oli viisaasti vietetty. Erityisesti iloitsen ajatuksesta, että olen muuttanut jotakin pysyvää tavassani työskennellä: työaika on työtä, vapaa on selkeämmin vapaata. Työn tekemisen kellonajat ja viikonpäivät voivat vaihdella, mutta rakenne hiljalleen vahvistuu.

Paljastan myös sen, että yhtään tulipaloa ei sähköpostissani odottanut. Tai sekin yksi potentiaalinen ”kiireellinen” asia oli jo hoitunut ennen kuin olin siihen ehtinyt reagoida – poissaoloviesti oli tehnyt tehtävänsä.

Kysymykseksi jääkin: miten sinä vietät seuraavan lomasi?