Disclaimer: Tämä kirjoitus ei suoraan liity yhteenkään työyhteisöön, jossa olen toiminut, ja toisaalta ei ole yhtäkään, johon se ei jollain tapaa liittyisi. Kertomani tarina ei sellaisenaan sattunut kenellekään, vaan siinä on aineksia eri tarinoista, joita olen akateemisen urani aikana kuullut.

—

Olipa kerran tosi kiva työyhteisö. Sellainen mukava, jossa heitettiin nokkelaa huulta ja jossa pysähdyttiin usein pohtimaan niin akateemisia kuin elämän ja kuoleman kysymyksiä. Kaikilla oli helppo olla oma itsensä, vaikka kaikki eivät tietenkään olleet läheisiä ystäviä keskenään. Fiksua porukkaa, ja hauskaakin.

Sitten oli se yksi virallisissa raameissa tapahtunut keskustelu, jossa käytiin läpi työntekijöiden suoriutumista ja viihtymistä työssä. Hierarkiassa korkeammalla ollut kollega kuunteli hierarkiassa alempana olevaa. Tahti oli kuulemma ollut liian kova sekä nuorelle työntekijälle että hänen samaa työtä suorittaville työtovereilleen.  Siinä tohinassa ei ollut noudatettu työsopimuksessa olevia työmääriä, vaan yli oli menty ja reilusti. Mutta ei siinä mitään, kunhan tulevaisuudessa työsopimusta noudatettaisiin tai selkeästä ylityöstä korvattaisiin.

Sitten tapahtui jotain, mitä nuorempi työntekijä ei osannut odottaa. Pomon roolissa ollut alkoi syyttää alempaansa ajan haaskaamisesta epäolennaisuuksiin, kuten opetuksen suunnitteluun. Hän alkoi konkreettisin esimerkein opastaa, miten nuoremman pitäisi työnsä hoitaa. Nuoren kollegan työmäärän suuruutta koskevan huomion hän tyrmäsi kysymällä, eikö nuorella tutkijalla ollut mitään kunnianhimoa. Akateeminen työ vaatii uhrauksia, ja portit virkojen autuuteen avautuvat kovalla työllä.

Nuorempi tutkija kuunteli vanhemman vuodatuksen. Huomautti siitä, etteivät kollegan työntekoa koskevilla neuvoilla tehdä laadukasta jälkeä. Puhui nykyisen työelämän epävarmuudesta ja siitä, että kruunu ei enää automaattisesti kärsimyksellä kirkastu. Työsuhteita ja rahoituksia on yhä vähemmän suhteessa siihen, millä tahdilla tohtoritehtaasta valmistuu uusia suorittajia. Totesi vielä, ehkä nenäkkäästi, että elämässä on muutakin kuin yliopisto. Antoi kuitenkin olla ja totesi pitävänsä jatkossa itse huolen siitä, ettei tekisi työtä enempää kuin sopimuksessa sanotaan.

Tuli toinen lukuvuosi ja vanhat keskustelut unohtuivat. Kahvipöydässä oli mukavaa, ja uudetkin työntekijät pääsivät sulavasti osaksi yhteisöä. Muodostui uusia lähempiä ystävyyksiä ja työyhteisö tuntui toimivalta. Tammikuun pimeydessä eräs uusi kollega tuli sitten nuoren tutkijan luo. Hän alkoi varovasti avautua työn rankkuudesta. Nuori tutkija kuunteli empaattisesti, kertoi omista kokemuksistaan, mutta varoi viittaamasta hierarkiassa ylempänä olleen kollegan kanssa käytyyn keskusteluun.

Sitten uusi kollega pudotti pommin. Hän kertoi uskaltavansa vihdoin puhua kollegalleen, koska ei ollut tiennyt, voiko tähän luottaa. Nuori tutkija oli hämillään. Miten niin häneen ei voisi luottaa. Kävi ilmi, että vanhempi kollega oli kieltänyt uutta kollegaa puhumasta ja varsinkaan ystävystymästä nuoren tutkijan kanssa. Hän oli kuulemma varoittava esimerkki ja huonoa seuraa. Hänelle ei varsinkaan kannattaisi puhua työstä ja sen mahdollisista ongelmista.

Asian sulattelu vei aikaa. Nuori tutkija tunnisti tilanteen, jota voisi kutsua eristämiseksi ja työpaikkakiusaamiseksi. Hän ei ollut koskaan ennen kohdannut mitään vastaavaa, eikä tiennyt, mitä tilanteessa pitäisi tehdä. Hän kuulosteli ja päätti olla tekemättä mitään hätiköityä. Jo ennen tapausta hän oli saanut kauemmin talossa olleilta kuulla, että työyhteisössä oli pari hankalaa ihmistä, ”jotka saattoivat sanoa mitä tahansa”. Heidät piti jättää omaan arvoonsa mutta heidän kanssaan piti yrittää tulla toimeen. Valitusten tekemistä oli harkittu, mutta tilanteet olivat kuulemma monisyisiä. Kukaan ei halunnut keikuttaa kahvipöytää.

—

Elivätkö he onnellisena elämänsä loppuun saakka? En tiedä, miten tarina päättyi, mutta olen viime aikoina miettinyt akateemisten työyhteisöjen luonnetta. Yliopistot ovat hierarkkisia yhteisöjä, joiden arjessa hierarkiat helposti unohtuvat. Ihmiset ovat keskimäärin älykkäitä, kilttejä ja mukavia. Väittäisin kuitenkin, että akateemisten instituutioiden rakenteet fasilitoivat myös häiriökäyttäytymistä. Mitä ylemmäs hierarkian portailla kapuaa, sitä helpompaa on käyttää hienovaraista valtaa. Hierarkiassa ylempänä olevat toimivat portinvartijoina ja vaikuttavat alempana olevien tulevaisuuteen akateemisilla markkinoilla.

Yksi rakenteellinen vallankäytön muoto on se, että huonosti käyttäytyvälle esimiehelle tai muulle ylemmälle on hankala tehdä mitään. Moni mieluummin nielee tappionsa kuin ottaa riskin siitä, että asioiden eteenpäin vieminen vaikeuttaisi omaa myöhempää työllistymistä tai etenemistä. Huonoon käytökseen on vaikea puuttua ehkä myös siksi, että akateeminen työ edellyttää yhteistyötä ja yhteisiin päämääriin pyrkimistä. Seuraukset voivat pelottaa, jos tietää joutuvansa jatkossakin työskentelemään kiusaajan kanssa samalla pienellä alalla ja pyörimään samoissa pienten piirien tapahtumissa.

Yliopistoyhteisöissä myös siedetään erilaisuutta ja ”omituisuutta” hyvin. Yleensä se on kaunista: kaikkien meidän tavallisen erikoisten kukkien annetaan kukkia. Kääntöpuolena on kuitenkin se, että raja on usein vaikea vetää ”persoonan” ja häiriökäyttäytyjän välillä. Pitäisi kuitenkin aina pysähtyä miettimään, jos jostain kuulee usein sanottavan ”se nyt on vähän sellainen”. Tai etenkin jos kuulee itsestään kyseisiä luonnehdintoja.

En tiedä, poikkeaako yliopisto lopulta muista työpaikoista kovin paljoa. Jokaisella työpaikalla pitäisi olla selkeät toimintamallit työpaikkakiusaamisen, häirinnän ja muun epäasiallisen toiminnan ehkäisyyn ja raportointiin. Perseilyllä pitäisi olla seurauksensa, eikä kohteen pitäisi joutua kantamaan niitä. Kaikista tärkeintä olisi kuitenkin se, että jokainen kantaisi itse vastuun siitä, ettei päädy olemaan virtahepo. Edes kännissä ja läpällä.