Matemaattis-luonnontieteellisen tiedekunnan opetuksen kehittämispäivä järjestettiin pari viikkoa sitten 26.10. hotelli Katajanokassa. Paikka oli epäilemättä valittu mahdollisimman suuren osallistujamäärän houkuttelemiseksi, ja ruokaa ja kahvia tarjottiin niin paljon ja usein, että suurin piirtein koko viikonlopun energia- ja kahvivarannot tulivat täydennetyiksi etukäteen. Päivän teemana oli opiskelijoiden hyvinvointi, jota käsiteltiin aamupäivällä luennoilla ja iltapäivällä työpajoissa.
Ensinnäkin järjestäjiä täytyy kiittää koko päivän organisoinnista ja opetuksesta kiinnostuneiden ihmisten yhteen tuomisesta. Toisekseen päivän teeman valinnalle on pakko nostaa hattua: hienoa että näistä asioista puhutaan nykyään myös tiedekuntatasolla.
Päivän aikana käydyistä keskusteluista ja mielenkiintoisista luennoista haluan nyt nostaa esiin kaksi aihetta, jotka itselleni olivat tapahtuman suurin anti:
1) Opiskelijoiden ja henkilökunnan kohtaamisen ja kommunikaation tärkeys.
2) Avoimen keskustelun käyminen mielenterveydestä ja sen ongelmista akatemiassa.
Opiskelijoiden ja henkilökunnan kohtaamisesta (tai kohtaamattomuudesta) heräsi keskustelua heti päivän aluksi. Monen mielestä opiskelijat ja henkilökunta ovat sekä fyysisesti että henkisesti liian kaukana toisistaan. Opiskelijat pitäisi saada tiiviimmin integroitumaan tiedeyhteisöön ja keskusteluyhteyttä opiskelijoiden ja henkilökunnan välillä pitäisi vaalia. Opiskelijoiden hyvinvoinnin ja opiskelukyvyn kannalta tämä olisi erittäin tärkeää.
Lääkkeeksi kohtaamattomuusongelmaan pohdittiin koulutusohjelmien mahdollisuuksia järjestää tapahtumia, joissa opiskelijat ja henkilökunta voisivat tavata toisiaan rennoissa tunnelmissa. Hyviä kokemuksia tiedekunnassamme oli saatu esimerkiksi yhteisestä pitsaillasta. Myös erilaisia kahvittelutilaisuuksia ja urheilukilpailuja ehdotettiin.
Lisäksi opiskelijajärjestöjä pitäisi kannustaa järjestämään tapahtumia, joihin kutsuttaisiin sekä opiskelijoita että henkilökuntaa. Opiskelijajärjestöjen toimintaa kiiteltiin, mutta erilaisten tapahtumien määrää ja variaatiota voisi lisätä.
Aamupäivän puhujat sekä opintopsykologit kannustivat henkilökunnan jäseniä myös arkisempiin kohtaamisiin opiskelijoiden kanssa. Tervehtiminen ja kuulumisten kysyminen saattaa jollekulle opiskelijalle olla hänen päivänsä paras hetki.
Opiskelijoiden kohtaamiseen liittyy myös mielenterveysongelmiin puuttuminen. Opetushenkilökunta toivoi jonkinlaisia ohjeita tai koulutusta siihen, kuinka opiskelijoiden ongelmat tulisi kohdata. Esiin nostettiin huoli oman osaamisen riittävyydestä ja keittiöpsykologina toimimisen vahingollisuudesta. Omasta kokemuksestani voin kuitenkin sanoa, että opiskelija ei odota opetushenkilökunnalta ammattiapua ongelmiensa kanssa.
Itse sain kerran yliopistolla yliväsyneenä ja stressaantuneena paniikkikohtauksen ja paukkasin oppiaineen vastuuprofessorin huoneeseen nyyhkimään sitä, kuinka kelvoton fyysikko olen. Vaikka tilanne oli selvästi proffalle hämmentävä, hän suhtautui minuun hyvin ystävällisesti ja kärsivällisesti, eikä hoputtanut minua lähtemään vaan kuunteli, mitä minulla oli sanottavana. Juuri tällainen kohtaaminen ja kuunteleminen riittää. Vaikeammissa tapauksissa opiskelijan ohjaamiseen eteenpäin olisi kuitenkin hyvä olla olemassa selkeät ohjeet.
Mielenterveysongelmista keskusteluun ja tiedottamiseen ehdotettiin iltapäivän Student wellbeing -työpajassa tiedekunnan mielenterveystapahtuman järjestämistä. Tapahtuman järjestäisivät yhteistyössä henkilökunta, opiskelijajärjestöt sekä opintopsykologit ja sen sisällöksi ideoitiin ainakin kokemusasiantuntijoiden vetämiä työpajoja.
Päivä oli kaiken kaikkiaan hyvin antoisa ja sen jälkeen oli hauska huomata, että myös fysiikan laitoksen työhyvinvointityöryhmä aktivoitui ja kaikille ilmoitustauluille on nyt ilmestynyt työryhmän yhteystiedot. Työryhmän ylläpitämä wiki-sivu löytyy osoitteesta: https://wiki.helsinki.fi/display/WellBeing/Home+of+WellBeing
”Opiskelijat pitäisi saada tiiviimmin integroitumaan tiedeyhteisöön ja keskusteluyhteyttä opiskelijoiden ja henkilökunnan välillä pitäisi vaalia.”
Jatko-opiskelijoille pitsa-tapahtumat ym. ovat hyödyllisiä.
Kandi- ja maistervaiheen opiskelijoille olisi helpointa sekä hyödyllisintä jos luennoitsijat pitäisivät ainakin itse yhden laskari-ryhmän viikossa.
Tällöin opiskelijat tutustuisivat luennoitsijaan paremmin ja uskaltaisivat kysyä luennolla myös asioita helpommin.
Tällöin luennoitsijalla olisi myös parempi käsitys opiskelijoiden tasosta ja tehtävien vaikeudesta.
Olen samaa mieltä, että luennoitsijat voisivat enemmän pitää laskaritilaisuuksia. Käytännössä kuitenkin luennoitsijoilla on paljon muitakin velvollisuuksia, eivätkä he varmaan ilahtuisi ajatuksesta. Kompromissiratkaisu voisi olla muuttaa luennot enemmän laskaritilaisuuksien kaltaisiksi, jonkinlaisiksi kontaktiopetustunneiksi. Tai käytännössä tämä tarkoittaisi varmaan luentojen ja laskaritilaisuuksien jonkinlaista yhdistämistä.
Niin, siitä koituisi lisätyötä, mikä ei luennoitsijoita kiinnosta. Tässä minun mielestäni on asennevika, koska yliopiston idea on Pekka Jauhon sanoin luoda opiskelijoille ”sammumaton tiedonjano”. Ja jos luennoitsijaa ei kiinnosta opetus ja vetää minimissä niin se heijastuu voimakkaasti opiskelijoihin.
Uskoisin itse vahvasti, että kurssi-ilmapiiri parantuisi monella kurssilla huomattavasti jos luennoitsija osallistuisi laskupajojen vetämiseen tai jos luennot muuttuisisivat kirjaimellisesti .pdf lukemisesta paljon aktiivisemmaksi.
Tämä ääneenlukeminen kirjasta periytyy ajoilta, jolloin oppilailla ei ollut mahdollisuus hankkia kirjaan ja on pedagogisesti aika huono tapa käyttää se kaksi tuntia…