Muistan omien maisteriopintojeni ajalta tilanteen, jossa olin menossa luennolle, jonka luentosali sijaitsi paikassa, jossa en ollut ennen käynyt. Muistan elävästi, miten vaikea tila oli löytää: tuntui ahdistavalta juosta etsien luentosalia. Olo oli kuin voittajalla, kun opiskelijakavereiden kanssa löysimme luokan – noin 3 minuuttia myöhässä. Luennoitsija antoi meidän kuulla kunniamme myöhästymisestä. Tunsin vihaa, surua ja häpeää samalla kertaa.

Luento alkoi – aiheena oli ensivaikutelman tekeminen. Luennoitsija kertoi vakuuttavasti, kuinka ensivaikutelmaa ei koskaan voi tehdä uudelleen. No ainakin tämä luennoitsija teki minuun ensivaikutelman, jonka muistan elävästi viidentoista vuoden jälkeen.

 

Ikävä kyllä tämä muisto palautui elävästi mieleeni eräästä omasta opetuskokemuksestani, josta kerron seuraavaksi.

 

Tuntiopetus on ollut minulle mieluisaa hommaa tutkimuksen ohessa: luentojen valmistelu auttaa itse hahmottamaan erilaisia kokonaisuuksia, joskus opetus haastaa oppimaan itse uutta, toisinaan pääsee omien lemppariaiheiden pariin jakamaan ajatuksiaan.

Eräs kurssi kuitenkin aiheutti haasteita aloituksessaan. Kurssi oli buukattu täyteen monin kerroin. Teimme päätöksen, että kaikki halukkaat pääsevät kurssille mukaan, mutta suuren ryhmäkoon vuoksi emme pystyisi tarjoamaan vaihtoehtoisia suoritustapoja luentojen korvaamiselle. Ajattelimme, että näin pystyisimme tarjoamaan mahdollisemman monelle antoisan opintokokonaisuuden. Opettajan näkökulmasta tämä kuitenkin tarkoitti sitä, että viime tingassa kurssia piti muokata reilusti. Uusiksi menivät toisaalta tuntirakenteet ja oppimistehtävät, toisaalta suunniteltu kirjallisuus. Onneksi meitä oli kaksi kurssia toteuttamassa, koska välillä tuntui, että saimme valmistella aivan eri kurssin, jonka olimme alun perin suunnitelleet.

Tuli kurssin puoliväli ja kysyimme opiskelijoilta välipalautetta. Palaute nosti esiin esimerkiksi sen, että olisi voinut olla hedelmällisempää ottaa vain osa ryhmästä kurssille, tehtävät eivät varsinaisesti kaikkia miellyttäneet, alkuperäisen kirjallisuuden muokkaaminen tuotti harmitusta, luennoilla oleminen ärsytti jotakuta (paljon oli myös hyvää palautetta ja opiskelijoiden tuntemukset täysin ymmärrettäviä, koska muutokset tulivat heillekin yllätyksenä).

Luin kurssipalautteen juuri ennen omaa luentoani – olin harmissani. Ajattelin, että olimme yrittäneet niin kovasti, mutta se ei tuntunut riittävän. Yritin soittaa opettajaparilleni varmistaakseni, olivatko he jo keskustelleet palautteesta ryhmän kanssa, kun palaute oli kerätty juuri edellisen luennon lopussa. En saanut opetuspariani kiinni, joten päätin, että käsittelen asiat hyvin lyhyesti luennon alussa.

Luento alkoi ja ajattelin, että ”pysyn ihan tyynenä ja tiivistäen käytän muutaman minuutin kerraten tilanteen”. Aloin puhua ja kuulin, miten oma ääneni oli rauhallisen kireä. Olin asiallinen, mutta luultavasti en hämännyt ketään olemuksellani. Kahden minuutin puheenvuoroni tuntui jotenkin jäädyttävän satapäisen opiskelijaporukan. Ja sitten aloitin luennon: Kohtaamisen haasteet.

Samassa hetkessä muistin kokemukseni luennosta, joka liittyi ensivaikutelmaan. Minusta tuntui, että olin täysin mokannut koko luennon aloituksen antamalla täyden demonstraation kohtaamisen haasteista. Ikinä ei ole tuntunut 90 minuuttia niin pitkältä ajalta opettaa. Tosin kyllä onnistuin sanoittamaan sen, mitä juuri tapahtui. Opiskelijat kertoivat myös, että asiat oli jo käsitelty eikä ollut tarvetta niitä enää purkaa.

Luennon jälkeen syöksyin kahvihuoneeseen ja vuodatin ensimmäiselle kollegalle, mitä juuri oli tapahtunut. Kerroin tarinan uudelleen ja uudelleen. Työkaverit eivät aivan olleet samaa mieltä siitä, että olisin juuri heittänyt koko opettajuuteni kaivoon. Siltä se kuitenkin sillä hetkellä tuntui.

Seuraavalle luennolle meneminen jännitti. Olikohan jotakin muuttunut, osaisinko enää ollenkaan opettaa, olisiko minulla kontaktia ryhmään? Kaikki oli kunnossa.

Jos nyt tekisin jotakin toisin, olisin aloittanut luennon kysymällä opiskelijoilta, oliko palaute jo käyty läpi sekä millaisia ajatuksia keskustelu nyt herättää. Kurssin puolivälissä oli vielä mahdollista tehdä kurssille pieniä muutoksia. Kurssin loppupalaute oli positiivista ja rakentavaa. Tämän opetuskokemuksen myötä suhtaudun myös positiivisemmin tuohon luennoitsijaani ensivaikutelmasta – mistä sitä tietää, millainen aamu hänellä oli juuri silloin takana.

Opettajakin siis voi mokata — monellakin tavalla.

 

PS. Epäonnistumiset -sarjan hengessä: tämä kirjoitus on ollut valmiina kaksi viikkoa ja tarkoitus oli julkaista tämä eilen… mutta… unohdin. Pahoitteluni myöhästymisestä! ;)