Viimekuukausina olen sosiaalisessa mediassa nähnyt useamman ”Näin jäät headhunterin haaviin”-tyylisen otsikon. Olen aina ajatellut, ettei headhunting varsinaisesti liity omaan työ-/tutkimusalaani. Viimeviikkojen kokemukset kuitenkin todistivat toisin.

Sähköpostien vaihto kulki tiivistäen seuraavasti:

Professori: Hei! Tapasimme syksyllä konferenssissa. Olemme kiinnostuneita tutkimuksellisesta osaamisestasi täällä meidän yliopistossa (eri maassa). Saanko antaa kontaktisi dekaanille?
Minä: Ai miten mukava kuulla! Me olemme muuttamassa Suomeen, että jos työtä voi tehdä sieltä käsin niin toki.
Professori: Luulen, että tarvitsemme henkilön tänne. Voitko kuitenkin laittaa CV:n tulemaan?
Minä: Voi että – No jatketaan yhteistyötä muissa merkeissä. Liitteessä kuitenkin CV.

Kuluu viikko. Dekaani soittaa. Puolituntisen keskustelun aikana päädyn vastailemaan ystävällisiin, mutta tiukkoihin kysymyksiin omasta halustani työskennellä heidän kanssaan ja aikomuksistani hakea EU-rahoitusta. Puhelun jälkeen nauroin ääneen. Olipahan absurdia – en kai minä mitään töitä ole hakenut? Olen varma, että keskustelu jää tähän, kun kerron, ettei perheemme tällä hetkellä ole muuttamassa uuteen Euroopan maahan. Kuluu muutama päivä ja tulee maili, jossa pyydetään osallistumaan yliopistolla opetuksen kehittämisen workshopiin (he kattavat kulut ja vieläpä ilomielin). Tässä vaiheessa olo on hieman epätodellinen. He kertovat, että minun lisäkseni he ovat kutsuneet yhden toisen osallistujan.

Päivä alkaa parin tunnin workshopilla, jota varten olen saanut viisi artikkelia luettavaksi. Tehtävänäni on antaa kaksi vastinepuheenvuoroa esitettyihin artikkeleihin ja esitellä artikkeli, joka kuvaa omaa käsitystäni laajasti hyvinvoinnin, terveyden ja uskonnon saralla. Workshopin keskustelu on melko napakkaa. Paikalla on kymmenisen henkilöä, mutta käytännössä puheenvuorot jaetaan minun ja toisen kandidaatin välillä. Keskusteluiden sisällöt ovat melkolailla oman osaamiseni ytimessä (eli tilanteen kuumottavuus on suht hallittavissa). Workshopin jälkeen vuorossa on lounas, joka sekin keskittyi osaltaan ”työkavereiden” esittämiin kysymyksiin ja aikomuksiin tutkimuksen saralla. Iltapäivän yllätykseksi aikaa on varattu henkilökohtaisiin keskusteluihin opetusdekaanin ja tiedekunnan dekaanin kanssa.

Tapaaminen dekaanin kanssa on tunnelmaltaan kaikkein leppoisin. Keskustelu polveilee akateemisen työmäärän ja vanhemmuuden teemoista rahoituksen hakuihin. Lopulta pääsemme aiheeseen, jota olen odottanut eli mistä käsin työtä voi tehdä ja millä ehdoin.

Hän: Olisiko teidän perhe nyt valmis muuttamaan tänne?
Minä: Valitettavasti ei. Meillä on tällä hetkellä aikomus asua seuraavaksi Suomessa.
Hän: Tämä olisi apulaisprofessorin paikka.
Minä: (!??!)
Hän: Jos tämä olisi vakituinen niin tulisitteko sitten? Onko tässä jotakin ehtoja, joilla perheenne muuttaisi tänne?

Keskustelu jatkuu asiaa pyöritellen. Tuloksena kuitenkin, että aiomme palata Suomeen. Olo on aivan häkeltynyt: A) en selvästikään tiennyt mitä paikkaa olin ”hakemassa” ja B) olin itse ajatuksessa, että jonkinlainen etämahdollisuus työhön olisi sisältynyt (Olinhan kaikissa vaiheissa kertonut, että asumme seuraavaksi Suomessa). Päivä ei kuitenkaan loppunut tähän. Vielä oli afterworkit tarjolla pienemmän tiimin kanssa. Siinä suunnittelimme yhteistyötä siitä näkökulmasta, mitä voisimme tehdä tulevaisuudessa yhdessä minun ollessa Suomessa.

 

Mitä siis jäi käteen?

  1. Työ? Tätä en usko vaikka virallista vastausta ei ole kuulunut
  2. Oli voimaannuttavaa huomata, miten monenlaisia taitoja väitöskirjatyöskentely ja post doc vuosi ovat opettaneet. Asiantuntijuus, argumentaatiokyky ja asioiden laajemmat yhteydet yhdistyvät luonnollisesti osaksi kansainvälistä akateemista keskustelua.
  3. Rohkeutta hakea myös niitä tosi isoja rahoja
  4. Yhteistyö ja keskustelukumppaneita uudella tasolla
  5. Olen valmiimpi rekrytointiprosesseihin ja työhaastatteluihin