Koko lapsuuteni ja nuoruuteni olen viettänyt urheilukentän reunalla: aloitin kilpakävelyn samana vuonna, kun täytin kymmenen. Virallista lopetusvuotta on vaikea määritellä – mutta voin todeta, että en enää joihinkin vuosiin ole lajia harrastanut, toisaalta vielä parikymppisenä olin maajoukkueessa. Nämä kymmenisen vuotta elämästä ovat muovanneet sellaisia oppeja, joita ilman koen, että en pärjäisi tutkijana. Urheilu ja tutkimuksen tekeminen ovat kokemukseni mukaan perimmiltään hyvin samankaltaisia.
- Ystävyys on ja pysyy (kilpailusta huolimatta)
Tämä lienee kaikkein tärkein ja ensimmäinen asia, jota kilpaurheilu opettaa. Tätä oppia sekä valmentajat että vanhemmat opettavat nuorille urheilijoille kisasta toiseen: paras ystäväsi voi olla kanssasi samalla starttiviivalla, kisassa kilpaillaan sijoituksista, maajoukkuepaikoista, mitaleista – mutta ennen kaikkea, kisat käydään kelloa ja omaa itseä vastaan. Kun kisa on ohi, oli sijoituksesi mikä tahansa, ystäväsi on kanssasi: jakaa ilon tai epäonnen kyyneleet. Tässä erinomainen esimerkki myös tutkijoille: omien apurahahakemusten viidakossa tai samoja työpaikkoja hakiessa vastassa ovat usein juuri ne omat lähimmät työkaverit, ystävät. Mitä nopeammin omaksuu jakamisen asenteen, ilossa ja surussa, sitä helpommaksi akateeminen kilpailuhenkisyys käy. Aina ei voi itse olla apurahansaajien joukossa, mutta ai että yhteisöön tulleesta osumastakin on mukava iloita!
- Onnistumisesta saa iloita
Iloitseminen johtaakin seuraavaan asiaan, jonka urheilu opettaa. Onnistumisesta saa iloita, tuulettaa, tehdä kunniakierroksen – tämän voi tehdä vaikka piirimestaruuskisoissa tai yhtälailla maaottelussa. Tässä ehkä jotakin sellaista, mitä voisi myös pysähtyä miettimään, millaista on akateeminen ilo? Mitä ovat ne meidän kunniakierroksemme ja voisiko niitä tehdä useammin kuin väitöskaronkassa? Väitös on yhdenlainen päätöspiste, jonka tavoittaminen on helpompaa, kun matkallakin on ollut ilon hetkiä. Kenties juhlalounas on ansaittu artikkelin mentyä läpi?
- Epäonnistumisesta on noustava
Muistan vieläkin, miltä tuntui kisoissa epäonnistumisen jälkeen: istuin autossa hiljaa, isä yritti kysellä ja analysoida. Tarvitsin aikani pohtia ja olla hetken hiljaa. Kerran muistan kiroilleeni ääneen ylitettyä maaliviivan – maajoukkuevalmentaja ojensi pitämään rumat sanat itsellään ja olemaan esimerkkinä nuoremmille. Oikeassahan hän oli. Joskus on hyvä niellä kiukkunsa ennen kuin sijaiskärsijäksi joutuu joku toinen, täysin viaton. Kuuntelin omaa voimabiisiäni – toistin tuota biisiä niin kauan, että olin valmis puhumaan, puhdistamaan ja analysoimaan. Jollakin tavalla näistäkin kokemuksista oppi paljon: epäonnistumiset ja karvaat pettymykset ovat osa elämää – osa tutkimuksenkin tekemistä. Kenelle sinä purat työelämän harmit?
- Unelmointi kannattaa
Mennessäni ensimmäisiin kilpakävelyharjoituksiin, valmentajani kysyi: ”harjoitellaanko lyhyellä vai pitkällä tähtäimelle?” Kaikella yhdeksänvuotiaan varmuudella vastasin: ”pitkällä”. Kotimatkalla kysyin isältä, mitähän tuo mahtoi tarkoittaa. Isä nauroi ja vastasi, että se tarkoitti sitä, että haluanko olla mahdollisimman hyvä ensikesänä vaiko aikuisena olympialaisissa. Sinä päivänä päätin, että pitkätähtäin oli hyvä valinta. Olympiaurheilijaa minusta ei tullut, mutta päivääkään en treenivuosista vaihtaisi pois. Opin tuntemaan itseni, vahvuuteni, heikkouteni. Opin kilpailemaan itseäni vastaan, nousemaan pettymyksistä ja luottamaan omiin kykyihini. Urheilu opetti minulle sen käyttövoiman, jota tutkijuuteenkin tarvitaan: tavoittele rohkeasti unelmiasi, yritä, yritä uudelleen. Unelmat kantavat silloin, kun arki muuten haastaa.
Vastaa