Kiitos Elinalle mielenkiintoisesta blogipostauksesta. Olen samaa mieltä verkostoitumisen tärkeydestä tutkijan uran kannalta, minkä vuoksi innostuin pohtimaan aihetta myös tässä omassa kirjoituksessani. Verkostoitumisen tärkeys tuli esiin myös Sitran selvityksessä: yli 80 prosenttia 5000 vastaajan joukosta koki, että verkostoituminen auttoi menestymään työelämässä. Kuitenkin vain 6 prosenttia suomalaisista kokee verkostoitumisen omana vahvuutenaan (https://yle.fi/uutiset/3-8749701). Tänään avaan omia kokemuksiani ja saamiani ohjeita siitä, miten verkostoidutaan.

Muistan saapumiseni ensimmäiseen kansainväliseen konferenssiin, yksin, Prahaan vuonna 2011. Muistan, kuinka pohdin, miten ihmeessä homma toimii ja miten tästä selviydyn. Toinen väitöskirjani ohjaaja oli antanut listan vinkkejä, joita konferenssiin mennessä on hyvä muistaa:

  1. Ketä ihmisiä tällä reissulla tulee tavata?
  2. Pohdi valmiiksi mitkä paperit ovat tärkeä kuulla ja mene reippaasti juttelemaan esitelmän pitäjille
  3. Kenen kuulit sanovan jotakin kiinnostavaa, erikoista, oivaltavaa – aloita keskustelu tästä
  4. Kenen viereen tai mihin pöytään istut konferenssi-illallisella? Kenen kanssa juuri tässä konferenssissa haluan jakaa ajatukseni

Ohjeet tuntuivat aluksi hieman absurdeilta: minäkö, miten, miksi, mitä ihmettä minä sanon, mitä minulla on annettavaa?Konferenssista toiseen tein kuitenkin ohjeiden mukaan, vaikka aluksi hirvitti ja jännitti. Pian aloin huomata tulosta ja hahmottamaan sen, mikä toimii keskusteluiden virikkeinä parhaiten. Tässä pari konkreettista apukeinoa:

  1. Aina voi kysyä toisen tutkimuksen aiheesta: mikä siihen johti, mikä siinä innostaa ja mitä aikoo tehdä seuraavaksi (kaikkihan meistä rakastaa omaa tutkimusaihettaan)
  2. Jos tutkimusaiheet ovat samankaltaisia, luontevaa on kertoa väliin myös omista ajatuksista. Jos aiheet eroavat, samankaltaisuuksia usein löytyy siinä, mikä tekee tutkimuksesta itselle tärkeää

Tällaisia satunnaisia keskusteluita vielä jännittävämpää voi kuitenkin olla, jos konferenssissa sattuu olemaan oman alan guru ja tavoitteena on keskustella juuri hänen kanssaan. Mutta heihin tuntuu kuitenkin pätevän aivan samat säännöt: mikäpä sen mukavaapa on tutkijalle kuulla, että toinen on lukenut tekstisi ja haluaa syventää omaa ymmärrystään. Yhteisten keskusteluiden jälkeen ajatusten vaihtoa on luontevaa jatkaa myös myöhemmin sähköpostin välityksellä.

 

Mikä siis verkostoitumisessa on niin tärkeää?

Itselleni verkostoituminen – ihmisten kanssa keskustelu, jutustelu asiasta ja asian vierestä, ideointi, jakaminen, jännittäminen, nauraminen, yhdessä syöminen – on tuonut seuraavia asioita. Roppakaupalla kontakteja, joiden puoleen voin kääntyä erilaisissa spesifeissä kysymyksissä, samoin kun he voivat kysyä minulta. Itseluottamusta omaan tekemiseen: molemmat esitarkastajani olin tavannut konferensseissa aiemmin ja testannut ajatuksiani heillä. Lisäksi vastaväittäjäni on ollut myös merkittävä keskustelukumppani, kun ideoin post doc –suunnitelmaani: hän rohkaisi uusiin avauksiin, joita itse emmin. Joitakin vuosia sitten osallistuin konferenssin ennakkotyöpajaan, joka käsitteli visuaalisia tutkimusmenetelmiä soveltavassa psykologiassa. Intouduin heittämään professorille kysymyksen (joka vähän nolotti myöhemmin): ”jos joskus saisin post doc -rahoituksen, niin voisinko tulla teidän yliopistoonne jatkamaan pohdintoja?” Oli kuitenkin kannattava lause, sillä nyt tämä puolittain heitetty lause on todellisuutta.

Verkostoituminen voi ja saa haastaa, mutta lopulta kyse ei ole kuin keskustelusta ja ajatusten vaihtamisesta. Jos verkostoitumisen ajattelee prosessina, jossa oppii ja harjaantuu, voi itsellekin olla armollisempi – Harjoittelu kuitenkin kannattaa aloittaa jo tohtoriopintojen alkupuolella, silloin on jo ehtinyt oppimaan paljon uutta tohtoroitumiseen mennessä. Lähiverkostokin on tutkimuksen tekemisessä äärimmäisen tärkeä, kuten kuva osoittaa: esitarkastus kommentteihin oli helpompi tarttua, kun työkaverit pitivät huolen sekä eväistä että kirjallisuuden kartuttamisesta <3

Aluksi verkosto on oma jatkoseminaari, sitten se on henkilö, jonka tapaa konferenssissa. Alussa verkostoituminen on sitä, että tapaa uusia ihmisiä, joiden kanssa ylipäätään puhuu tutkimukseen liittyvistä asioista. Oman verkoston luominen tapahtuu hiljalleen eikä sitä edes välttämättä huomaa: verkosto kasvaa silloin, kun konferenssin jälkeen huomaa lisäävänsä kaverin sosiaaliseen mediaan tai kun konferenssista tuttu kasvo ilmaantuu seuraajaksesi kirjoittajaportaalissa (tai kun itse alat seuraamaan jotakuta). Yhtäkkiä konferenssissa huomaatkin, että joku onkin tullut etsimään juuri sinua, vetää sinua hihasta tai haluaa kuulla lisää ajatuksiasi, buukkaa tapaamista ensivuoden konferenssiin. Prosessi toimii molempiin suuntiin – verkosto kasvaa molemmin puolin.