Luen parhaillaan Kimmo Svinhufvudin kirjaa Kokonaisvaltainen kirjoittaminen. Olen aiemmin lukenut Svinhufvudin ja Carol Kiriakosin kirjan Tohtoritakuu, jossa käsittellään jatko-opintoihin liittyvää kirjoittamista. Tässä kirjoituksessa kirjoitan omasta kirjoittajahistoriastani. Aion kirjoittaa vielä erilliset blogit erilaisista kirjoituskäsityksistä, itsestäni niiden valossa ja palautteen vastaanottamisesta.

Pidin pitkään itseäni hyvänä kirjoittajana. Lukiossa äidinkielen arvosanani olivat hyviä ja todennäköisesti olinkin lukiossani keskivertoa parempi kirjoittaja. Äidinkielen ylioppilaskokeen esseekokeessa kirjoitin kohtalaisen huonon kirjoituksen, mutta niihin aikoihin uusi tekstitaidon koe pelasti arvosanani.

Näillä tuloksilla ratsastin läpi ensimmäisten yliopistovuosieni. Ihmettelin hieman, kun kandidaatintutkielmani kielentarkastaja, joka siihen aikaa vielä oli suomen kielen ammattilainen, kirjoitti tekstini olevan kohtalaista. Lisäksi kielentarkastaja huomautti, että saisin tekstistäni huomattavasti paremman, jos korjaisin kielioppivirheet.

Gradua tehdessäni ymmärsin, että kykyni jäsennellä tietoa ja kirjoittaa siitä ymmärrettävästi ei ollut paras mahdollinen, koska en ollut koskaan varsinaisesti harjoitellut kirjoittamista. Ajattelin, että kirjoittaminen on sisäsyntyinen ominaisuus, joka ihmisellä on tai ei ole. Lisäksi minulla oli useita vaillinaisia mielikuvia kirjoittamisesta. Suhtauduin esimerkiksi kirjoituksista saatuun palautteeseen loukkauksena ja ajattelin tieteellisen kirjoittamisen tarkoittavan kieliopillisesti oikeiden lauseiden tuottamista.

Gradun palauttamisen jälkeen ajattelin, että minun on muutettava toimintamalliani. Ensinnäkin pakotin itseni harjoittelemaan kirjoittamista. Minulle tämän blogin pitäminen oli alun perin keino dokumentoida jatko-opintojani ja pakottaa minut kirjoittamaan säännöllisesti. Tilasin myös jo aikaisemmin mainitsemani Tohtoritakuu-kirjan, josta sain paljon hyödyllisiä neuvoja sekä kirjoittamiseen että itsensä johtamiseen.

Jouduin pakottamaan itseni näihin muutoksiin. Vihasin kirjoittamista, koska alitajuisesti ajattelin edelleen kirjoittamisen olevan enemmän sisäsyntyistä ja ainoastaan lahjattomien joutuvan harjoittelemaan sitä. Lisäksi minusta tuntui, että edes kieliopillisesti oikean tekstin tuottamiseen oli tehtävä mahdoton määrä työtä. Palaset loksahtivat paikoilleen vasta tämän vuoden puolella, jolloin tapasin nykyisen kumppanini. Toisin kuin minä hän on opiskellut suomen kieltä. Eräässä keskustelussamme hän auttoi minua näkemään kielen ja kirjoittamisen uudessa valossa. Kirjoittaminen on nimittäin ajatusten välitystä. Omassa päässäni ajatukseni ovat kirkkaat ja pystyn ymmärtämään vaikeita kokonaisuuksia. Kirjoittaminen (tai oikeastaan kaikki kommunikointi) on näiden ajatusten välittämistä.

Tämä paradigman muutos auttoi minua irrottautumaan lopullisesti käsityksestäni, että kirjoitustaito on sisäsyntyistä. Nykyään suhtaudun kirjoittamiseen tieteellisen uteliaasti ja odotan innolla palautetta kirjoituksistani, jotta näen, kuinka hyvin onnistuin välittämään haluamani viestin. Samalla tiedostan, että minulla on vielä paljon opittavaa kommunikoinnista suomen kielellä puhumattakaan englannin kielestä, jolla fysiikan tutkimus suurimmaksi osaksi tehdään. Työmäärä ei kuitenkaan enää tunnu musertavalta vaan mielenkiintoiselta tutkimusmatkalta ihmisyyteen ja ajatteluun.

———————————-

Ensi viikon julkaisuaikataulu on poikkeuksellinen. Toistimme tällä viikolla parin vuoden takaisen tempauksen ja pidimme tarkkaa kirjaa viikkomme työtehtävistä. Kalenterit avautuvat ensi viikolla niin että joka päivä julkaistaan yhden kirjoittajan työviikko!