Akateemisessa tutkimustulosten julkaisussa tieteelliset journaalit on nostettu ”kultastandardiksi”. Korkean tason kansainvälisissä tiedelehdissä julkaisemista arvotetaan korkealle niin työnhaussa, kilpailussa ulkoisesta rahoituksesta kuin myös yliopiston arkipäiväisissä sosiaalisissa tilanteissa (kahvipöytäkeskusteluissa). Väitös”kirjatkin” ovat pikkuhiljaa muuttuneet myös ihmistieteiden aloilla kohti kokoomaväitöskirjoja, jossa journaaliartikkelit muodostavat väitöskirjan ytimen ja ne sidotaan yhteen jonkinlaisella syntetisoivalla osalla. Yhä useampi väitöskirjatutkijakin saa uransa alkuvaiheessa opetella (kipeiden artikkelikäsikirjoitusten hylkäämisen kautta) journaalipolitiikan alkeita: Mihin lehteen lähetetään, ketkä sitä toimittavat, mikä on lehden fokus, mitä vastataan vertaisarvioitsijoille, jne. jne.

Journaaliartikkelien julkaisemisen kultastandardiksi arvottaminen ei ole myöskään ongelmatonta ja mallia on oikeutetusti kritisoitu mm. akateemisesta portinvartijuudesta, tutkimuskenttien siiloutumisesta, isojen kustantajien absurdeista voittomarginaaleista, vertaisarvioinnin laadusta sekä monesta muusta. Ongelmista huolimatta institutionaaliset insentiivit ohjaavat mukautumaan tähän malliin ja journaaliartikkelien maailmaan.

Journaaliartikkelin kirjoittaminen on oma taiteenlajinsa, joka poikkeaa muista julkaisuformaateista monella tavalla. Usein artikkelikäsikirjoitusten ongelmat ovat myös samoja. Environment and Planning D -lehden toimittaja Kate Derickson summaa erittäin hyvin twittervirrassaan kolme yleisintä kommenttia, joita hän liittää käsikirjoitusten toimituksellisiin päätöksiin. Tieteellisen lehden toimittajana ja väitöskirjatutkimuksen alussa journaaliartikkelimaailmaan heitettynä keltanokkana voin todistaa, että kaikki nämä usein vaivaavat (vieläkin) niin omiani kuin muidenkin käsikirjoituksia.

(Disclaimer: Nämä pointit koskettavat eniten yhteiskuntatieteellistä ja ihmistieteellistä tutkimusta!)

Derickson summaa kolme pointtia seuraavasti:

  • Käsikirjoituksen keskeistä kontribuutiota tutkimuskirjallisuuteen tulee selkeyttää. Miten käsikirjoitus auttaa lukijaa ymmärtämään tutkimaasi ilmiötä omaa tapaustutkimustasi tai empiiristä materiaaliasi laajemmin?

Mitä uutta tutkimuksesi tuo jo olemassa olevaan tutkimuskirjallisuuteen ja miten se suhteutuu siihen? Tämä on etenkin väitöskirjatutkimuksen alkuvaiheessa suuri haaste: Miten argumentoida uskaliaasti tutkimuksesi panos olemassa olevaan kirjallisuuteen, jos ei ole vielä täysin varma tutkimuskentän kokonaiskuvasta? Ehkä varovaisuuden ja kritiikin pelon takia oman kontribuution muotoilu voi olla kainostelevaa tai tutkimuskentän laajamittainen tunteminen on epävarmaa. Toisaalta myös empiirinen materiaali ja sen herättämä mielenkiinto saattaa tuottaa vauhtisokeuden, jossa laajempi tutkimuskirjallisuuteen liittyvä kontribuutio jää puuttumaan, jolloin lukijalle jää kertomatta miksi juuri tämä kyseinen tutkimus on tieteellisesti merkityksellinen.

  • Käsikirjoituksen keskeistä argumenttia tulee vahvistaa ja virtaviivaistaa. 8000 sanan artikkeliin mahtuu vain yksi keskeinen argumentti, jota koko käsikirjoituksen tulisi tukea.

Yleisimmin artikkelien sanamäärien rajat pyörivät 7000 ja 10 000 sanan välillä. Aluksi se voi tuntua paljolta, mutta lopulta se on vähän. Yhteen artikkeliin todella mahtuu vain yksi keskeinen argumentti, jota koko tekstin tulisi tukea. Tekstin edetessä sen eri liitoskohdista löytyy useasti mielenkiintoisia sivupolkuja, joita tekisi mieli selittää, avata ja tutkia. Fokus on kuitenkin tärkein ja sivupolkujen viettelyksille antautuminen tuottaa usein rönsyilevän käsikirjoituksen, jonka eri suuntaan vetäviä osia on enää vaikea tuoda loogisesti yhteen samaa argumenttia palvelemaan. Sivupolkujen syntymistä kannattaa silti vaalia sillä niistä syntyy yleensä seuraavan tekstin/argumentin aihio, joka loogisesti jatkaa tutkimusaihetta (kunhan muistat irrottaa ja laittaa sivuun sen sivupolun seuraavaa artikkelia varten!).

  • Teoreettisen argumentin ja empiirisen materiaalin välistä yhteyttä tulee vahvistaa. Käsikirjoituksesta ei käy ilmi miten empiirinen materiaali suhteutuu tai linkittyy teoreettisiin väittämiin.

Yleensä yhteiskuntatieteilijän mielessä liikkuvat suuret ilmiöt ja käsitteet ja samalla (luonnollisesti) keräämme empiiristä materiaalia erittäin spesifeistä tutkimuskohteista. Empiirinen materiaali on rajautunut tiettyyn ajanjaksoon, maantieteelliseen paikkaan ja tiettyyn tutkimuskohteeseen. Käsikirjoituksessa tutkimustuloksia puolestaan pyritään selittämään vastaavasti käsitteillä, jotka ovat liian korkealla ja yleisellä abstraktion tasolla. Silta empirian ja teorian välillä katkeaa, jolloin empiria ei enää loogisesti tue teoreettisia väitteitä. Käsikirjoituksen kunnianhimon taso on tässä tapauksessa ehkä asetettu liian korkealle. Laajoja yhteiskunnallisia ilmiöitä selittävien teorioiden ja yksityiskohtaisen empiirisen materiaalin väliin tarvitaan siltoja rakentavia käsitteitä, jotka yhdistävät eri tasot abstraktin ja konkreettisen välillä. Journaaliartikkeliformaatissa tieteellinen selittäminen ei voi lähteä liikkeelle siis liian korkealta ja yleiseltä tasolta. On tukeuduttava aiempaan tutkimukseen argumentin muotoilussa ja tunnistettava, että 8000 sanan mitassa ei pysty halkaisemaan maailmaa.

Näitä vinkkejä mielessä pitäen voi yrittää välttää journaaliartikkeliformaatin perinteisimmät sudenkuopat. Tosin tämä on helpommin sanottu kuin tehty. Ehkä se, että niin monia käsikirjoituksia vaivaavat samat ongelmat kertoo enemmän journaaliartikkelinformaatin rajoitteista kuin siitä, että niiden kirjoittajat olisivat jotenkin systemaattisesti huonoja. Monesti joutuu kirjoittaessaan käymään vaihtokauppaa: Jonkin journaaliartikkelin keskeisen osan on joustettava, että joku toinen voi loistaa.