Olen isä ja postdoc-vaiheen tutkija. Se on rankkaa työtä, joka tulee vapaa-ajalle, arki-iltoihin, viikonloppuihin ja uniin. Luovuus on lukittu tiukkaan päivärytmiin, siis parhaassa tapauksessa. Mutta eiköhän pian taas sairastella. Joka ruuhkavuosiin tarttuu, se ruuhkavuosiin hukkuu. Hetki tässä onkin räpiköity.

Viime marraskuussa mielenkiintoni heräsi, kun kuulin useiden viikkojen mittaisesta kuntoutumisohjelmasta nuorille perheellisille tutkijoille. Kävin asian läpi vaimoni kanssa ja laitoin hakemuksen sisään. Onnisti! Nyt puoli vuotta myöhemmin istun eteläisen lomakohteen terassilla Grolschin ja Chardonnayn kanssa ja sepustan blogiin tarinaa eheytyneestä isästä ja ihmisestä.

Mistä on siis kyse?

HPC-Europa3:n rahoitus ei tosiasiassa ole kuntoutumisohjelma, vaan tutkijoiden liikkuvuutta kannustava hanke laskennallisten tieteiden alalla. Mahdollisuus itseohjautuvaan projektiin toisen EU-maan supertietokoneita käyttäen.

Eteläinen lomakohde on tässä tapauksessa Enschede, pieni yliopistokaupunki Alankomaiden itärajalla. Täällä kaltaisiani on enemmänkin. Täällä vietän neljä viikkoa, joiden aikana opettelen uuden laskennallisen menetelmän, toteutan tiedeprojektin ja luon ammatillisia siteitä.

Tämä on työmatka, jossa puolet töistä – perhe – jää kotiin. Efektiivisesti voisi siis puhua lomasta.

Tämä on kuin paluu johonkin kadossa olleeseen entiseen. Enschede on prototyyppinen länsieurooppalainen kaupunki, josta on juuri poistunut talvi ja loputkin koronarajoitteet. Ei maskeja, ei kypäriä, ei kotiintuloaikoja. Koivut ja tulppaani puskevat lehteä. Elämä raikaa.

Pääsen hyvään alkuun, sillä uudet työkaverit ovat valtavan avuliaita ja ystävällisiä. Tunnen itseni tervetulleeksi, jopa arvovaltaiseksi vieraaksi. Olen otettu.

Tapaan valtavasti uusia ihmisiä. He jakavat mieluusti elämäntarinansa ja tutkimusongelmansa. Yritän antaa hyvän vaikutelman. Edellisessä elämässä olin sosiaalinen perhonen, mutta viimeiset pari vuotta olen ollut kotelossa. Pärisyttävää.

Professori varttui Italiassa ja väittää, että minut syötäisiin siellä elävältä, koska puhun niin varovaisesti. Saatan naurahtaa. En tullut tänne puhumaan vaan osamaan.

En sano, etteikö olisi suorituspaineita. Projektilla on tavoitteet, ja vieläpä aika korkealla. Itse ne taisin asettaa. Uusien tutkimusmenetelmien omaksuminen on työlästä ja täynnä odottamattomia haasteita.

Teen pitkää päivää. Juuri tästä olen haaveillut. Ratsastan stressihormoneilla, tiedän. Se tuntuu upealta. Neljä viikkoa on sopiva aika. Sitä pidempään tekisi ehkä tiukkaa.

Paineeseen siedättyy. Siitä tässä kyse onkin: Odotusten ja pettymysten sietämisestä ja selättämisestä ilman, että niihin hukkuu. Yksi tapa selättää painetta on kasvaa isommaksi. Jos haluan itsenäiseksi tutkijaksi, täytyy karaistua.

Loppujen lopuksi tämä on vanhemmuuden rinnalla lastenleikkiä.

Joka päivä pyöräilen töihin tai mihin vaan. Välillä sataa, mutta matka on kaunis ja tasainen. Yliopiston kulkukorttia ei saada toimimaan, joten nautin kahvin ja lounaat aina työkavereiden seurassa. Sehän sopii.

Huomaan, että arki-iltoihin jää tyhjää. Aluksi en osaa käsitellä tällaista yltäkylläisyyttä. Pari Netflix-maratonia myöhemmin pitkästyn ja alan samalla ymmärtää. En kaivannut vastapainoa työlle vaan metatyölle. En vapaa-aikaa, vaan vapautta vapaa-aikaan.

Alan luoda ja toteuttaa itseäni. Kirjoittaa. Saan uusia ideoita. Olen löytänyt jotain alkuperäistä.

Toki mikään ei ole ilmaista. Vaikka EU:n matkaraha kiertää ympyrää, niin menetettyä terveyttä ja perhe-elämää ei saa takaisin. Tämän reissun maksaa kotiin jäänyt yh-äiti sekä tulevaisuuden isä sitten joskus, kun on aika laskeutua takaisin maan pinnalle. Ei tämä nyt oikeasti lomaa ole kenellekään.

Tehdäänkin yksi asia selväksi: rakastan perhettäni yli kaiken. En vähiten siksi, että he tarjoavat näitä mahdollisuuksia toteuttaa unelmaani. Olen kiitollinen ja ylpeä. Perhettä koskevat valinnat ovat hankalia mutta harvoin äärimmäisiä. Jokainen joustaa vuorollaan, jotta kipinät räiskyvät siellä, missä niitä eniten tarvitaan.

Oivallan, että elämästä ja tutkimuksesta pitää nauttia tässä hetkessä, koska se voi päättyä milloin tahansa. Kulunut vuosi Jyväskylän yliopistolla saattaa olla viimeinen laatuaan. Samoin meneillään oleva tutkimusvierailu. Ei se mitään. Lopetan vaikerruksen ja lähden ryminällä. Mikä on pahinta, mitä voisi sattua?

Viikon päästä loma on ohi ja ruuhkavuodet jatkuvat, mutta palaan itärajala kotiin Järvi-Suomeen ja näen kujan päässä valoa.