Tämä blogitekstiä on jatkoa helmikuun osasta 1., jossa käsittelin Oulun yliopiston keskustakampusprojektia ja sitä millä tavalla se heijastaa erilaisia yhteiskunnallisia kehityskulkuja.

3. Vetovoima ja kaupungistuminen

Yksi keskustakampuksen kantavia teemoja on ollut pelko opiskelijoiden valumisesta etelään. Taustalla on yleinen kaupungistumiskehitys Suomessa ja pelot väestönkasvun taittumisesta sekä kasvun hyytymisestä myös Oulussa (kuten viime blogissa lyhyesti avasin).

Kilpailuideologiaa mukaillen aluepolitiikassa on korostunut kokonaisvaltaisen koheesiopolitiikan sijasta alueellinen kilpailukyky, jossa kaupunkiseudut asettuvat kilpailuasetelmaan toisiaan vastaan yrittäen parhaalla mahdollisessa tavalla houkutella asukkaita ja investointeja. Tässä kaupunkiseutujen välisessä kilpailussa urbaanin talouskasvun tavoittelusta on tullut yksi keskeinen päämäärä.

Mitä enemmän saadaan ”kaupunkia” kaupunkiin, sen parempi. Tiiviimpää, korkeampaa, isompaa ja pöhisevämpää. Siinä resepti menestykseen. Talouden moottorit löytyvät kaupungeista ja kehittäminen fokusoituu kaupunkikeskustaan. Keskustakampus näyttäytyy siis ”luonnollisena” urbaanin kasvun tukemisen operaatioina. Yliopisto, kaupungin kruunun jalokivenä, ansaitsee paikkansa kaiken keskellä.

Ongelma löytyy määrällisten ja laadullisten mittareiden epäsuhdasta. Tiiviimpää, korkeampaa, pöhisevämpää, mutta minkälaista sellaista?

Samalla urbaanin kasvun mielikuvissa unohtuu se, että kaupungit ovat vuorovaikutteisia kokonaisuuksia ympäröivien esikaupunkialueiden, maaseudun ja muiden alueiden kanssa. Ei ole olemassa kaupunkikeskustaa erillisenä saarekkeena, joka on irrallaan muusta kaupungista tai muista alueista. Kokonaisvaltaisen alueellisen kehittämisen tulisi ottaa huomioon alueet funktionaalisina kokonaisuuksina. ”Urbaani” ja ”ruraali” ovat riippuvuussuhteessa toisiinsa, ilman toista ei ole toista.

4. Valikoiva demokratia, opportunismi ja osallistaminen

Yksi keskustakampusprojektin kipupiste on ollut osallistaminen tai pikemminkin sen epäonnistuminen. Osallistaminen on tehty jälkikäteen sen jälkeen, kun itse päätökset on jo tehty eikä yliopiston henkilökunnalla ja opiskelijoilla ole ollut mahdollisuutta vaikuttaa keskustakampusprojektin lopputulemaan.

Kyseinen näennäisosallistamisen metodi on valitettavan tuttu suomalaisessa institutionaalisessa kulttuurissa. Demokraattisen osallistamisen ihanteilla ja retoriikoilla muistetaan koristella lausuntoja ja strategioita. Kaikki suuremman luokan projektit sisältävät osallistamissuunnitelmat.

Usein osallistaminen redusoituu kuitenkin sidosryhmien ”kuulemiseksi”, jonka pohjalta voidaan rustata raksi ruutuun ja siirtyä eteenpäin. Vastalauseet kirjataan ylös PowerPoint-dialle, esitellään kokouksessa ja kirjataan tiedoksi. Lopputulos on sama, oli osallisuutta tai ei. Usein hankkeen viestinnässä tämä näennäisosallistuminen voidaan jälkikäteen kääntää vielä oikeuttamaan päätöstä. Näennäisosallistamisen pohjalta projektille voidaan luoda mielikuva demokraattisesta mandaattista. Itse osallistamisen sisältöä on kenenkään ulkopuolisen hankala arvioida: Mitä kautta lopputulemaan on päädytty? Onko projektin lopputulema ollut todellisuudessa avoin?

Väitän, että näennäisosallistamisessa on itse asiassa kyse laajemmasta demokratiakehityksestä ja sen kipupisteistä. Kyse on valikoivan demokratian esiin noususta. Siinä demokraattisista prosesseista pidetään kiinni siellä missä niistä todennäköisesti on hyötyä päätöksentekoa hallitseville intresseille. Muissa tapauksissa demokraattisen päätöksenteon periaatteet ovat ohitettavissa.

Valikoivaan demokratiaan kuuluu keskeisesti opportunismi, jossa demokraattisen päätöksenteon mielikuvia ja tunteita korostetaan, mutta itse päätöksenteon sisältö on toispuoleinen.

5. (Epä)politisoituminen

Politiikasta on tullut monelle kirosana ja asioiden politisoituminen mielletään usein negatiivisesti. Taustalla vaikuttaa ajatus siitä, että politiikka on rikki tai se junnaa paikallaan. Samalla epäpoliittisesta asemasta esiintyminen nähdään usein positiivisesti. Politiikka nähdään usein omana ja muista erillisenä elämänalueena, jossa pätevät omat sääntönsä. Politiikan rajoja tulee hallita ja estää asioiden politisoitumista, jotta asioista voidaan päättää objektiivisesti ja rationaalisesti yhteisen pöydän ääressä.

Usein tuo yhteinen objektiiviseksi ja rationaaliseksi tulkittu pohja löytyy taloudesta, jonka piirissä voidaan keskustella tehokkuudesta, kustannuksista ja hyödyistä sekä haitoista sekoittamatta päätöksentekoon politiikkaa. Kääntämällä asiat taloudelliseksi ne epäpolitisoidaan.

Niin keskustakampuksen kuin lähes minkä tahansa muun kehittämisprojektin keskeisenä ydinargumenttina pidetään talousnäkökulmaa – keskustakampuksen osalta on yllä pidetty väitetyn vuokratason nousun kustannuksia. Usein taloudelliset perusteet ovat itse asiassa monimutkaisempia mallinnettavaksi kuin oletetaan eivätkä suinkaan objektiivista faktatietoa. Taloudelliset laskelmat, jotka usein esitetään itsestään selvinä ”luonnollisina” tuloksina, sisältävät samalla joukon oletuksia siitä mikä lasketaan ”talouden” piiriin ja miten.

Taloudellistamisen kautta tehdään politiikka. Epäpolitisointien korostamisen sijasta politiikan tekemiseen tulisi suhtautua rehellisesti: Päätöksenteon lopputulemat ovat poliittisen väännön tuloksia, joissa usein tehdään kompromisseja mutta aina myös joku voittaa ja joku häviää.

Yhteenveto

Keskustakampusprojekti on elänyt pientä hiljaiseloa viimeisen kuukauden. 28.2. Oulun kaupunginvaltuuston kokouksessa oli käsittelyssä ponsiesitys, jossa valtuusto ilmaisi tahtonsa Linnanmaan kehittämisestä Oulun yliopiston pääkampuksena äänin 33-22. Keskustakampusprojekti ei ole vielä hautautunut, mutta ponsiesitys ilmaisee vahvan suuntaviivan siitä, että projektin jatkamisella ei ole vahvaa tahtotilaa valtuustossa. Päättyi saaga lopulta miten tahansa, puitavaa tästä operaatioista riittää pitkäksi aikaa.