Viime viikon perjantaina – samaan aikaan, kun tutkijakollegani Ukrainassa jonottivat rynnäkkökivääriä puolustaakseen henkensä uhalla maataan – pelkäsin, että köhivä lapsi passitettaisiin kesken päivän kotiin enkä saisi räplätä supertietokoneella lounasaikaa pidempään.

Elämä on totta vieköön epäreilua. Miksi minun täytyy murehtia pikkuseikoista, kun todellista kauhuakin olisi tarjolla?

Leikki sikseen. On toki valtavasti asioita, joista järkevä ihminen voi olla huolissaan, kuka poliittisesti ja kuka vatsanpohjaa myöten. Aivan viime päiviltä löytyy ydinsodan uhkaa, talouskriisiä ja IPCC:n ilmastoraporttia – riittävästi kamaa hautaamaan jopa yhden väsyneen pandemian.

Silti usein unohdamme järkiperäiset ison maailman murheet siinä samassa, kun mieltä riipaisee, että jäiköhän ajokortti kaupan kassalle. Miksi?

Pelkoa hallitsee tunne, ei järki, mutta sen hyöty on ilmeinen. Sen avulla vältetään epämieluisia, haitallisia tilanteita tai varaudutaan niihin tulevaisuudessa. Pahoja asioita tapahtuu, se on totta. Evoluution kannalta onkin ensiarvoisen tärkeää pelata varman päälle – tyytyväisyys, onni ja säästetyt resurssit ovat toissijaisia.

Pelko voi myös yhdistää ja ryhdistää. Viikon sisään maailmalla on hämmästelty ukrainalaista taistelutahtoa ja jo pitkään pirstaloituneen läntisen maailman äkillistä yhtenäistymistä. Voitetun haasteen jälkeen mieli on niin helpottunut ja itsetunto teräksinen, että adrenaliiniin voi jäädä aivan koukkuun.

Pelko on kuitenkin epäsuhtainen, poukkoileva ja hallitsematon. Se on kerta kaikkiaan niin kelvoton rakennuspalikka, että sekä ihmismielen että yhteiskunnan muotoisiin temppeleihin siitä tehdään lähinnä muureja.

Myös meillä tutkijoilla on kaikenlaisia pelkoja. Yksi kammoaa esiintymistä, toinen valkoista paperia, ja kolmas lentämistä Bermudan kolmiossa.

Itse nuorena tutkijana tuskailin ennen kaikkea identiteetin kanssa: Riittääkö minulla rahkeet tutkijaksi? Uskallanko väittää vastaan professorille? Saanko koskaan apurahaa? Mitä jos joku kysyy seminaarissa vaikean kysymyksen?

Pelon tunne on kasvun ja valmiuksien mittari. Taaperon isänä näen tämän konkreettisesti: mitä isommaksi lapsi kasvaa sitä enemmän hän uskaltaa. Onkin valaisevaa muistella omia opiskeluvuosia ja huomata, miten pieniltä silloiset pelot enää tuntuvat ja miten harva niistä toteutui: Minä tein sen, minä pystyin!

Tilalla on nyt uusia pelkoja. Riittääkö minulla rahkeet itsenäiseksi tutkijaksi? Lunastanko odotukset? Kestänkö paineet? Teenkö tarpeeksi yhteistyöprojekteja? Kauanko on jo kulunut viime julkaisustani? Onko tutkimuksellani mitään merkitystä? Vai onko sitä niin paljon, että saan someraivoa ja tappouhkauksia?

Saanko koskaan apurahaa? Mitä jos joku kysyy seminaarissa vaikean kysymyksen?

Väitän, että yleisesti ottaen pelkäämme liikaa. Tämä ei ole syyte, vaan biologinen fakta. Prospektiteorian ja kumppaneiden mukaan ihminen kokee uhat lähtökohtaisesti merkittävämpinä kuin mahdollisuudet.

Suurin osa peloista ei toteudu, sehän olisi katastrofi. Minusta tämä on lohdullinen ajatus: voin ottaa iisimmin – tilastollisesti ajatellen.

Valitettavasti tilastollinen ajattelu ei sovi ihmismielelle. Emme hahmota suuria tai pieniä lukuja, ja siksi harvinaisten tapahtumien, siis usein kriittisten pelkojen, riskejä joko ylikorostetaan tai ylenkatsotaan.

Jos rokote aiheuttaa sivuvaikutuksen ”0.001% ihmisistä”, se ei äkkiseltään kuulostaa läheskään yhtä pahalta kuin ”1 ihminen miljoonasta”, vaikka siinä ei järkeä olekaan.

Etenkin kompleksisten ilmiöiden, kuten politiikan, talouden, maahanmuuton tai ilmastonmuutoksen, ennustaminen on lähtökohtaisesti vaikeaa ellei mahdotonta. Jos toteutumattomista ennusteista sakotettaisiin, meillä olisi vähemmän tuomionpäivän profeettoja.

Mutta ei sakoteta. Niinpä suuntaamme katseemme herkästi uhkakuviin, jotka eivät liene kaikista realistisimpia mutta joissa on eniten verta ja värikuvia.

Haasteena onkin tunnistaa, mitkä lukemattomista peloista ovat aiheellisia ja mitkä eivät – täsmätä pelon tunne tilastolliseen riskiin. Tähän toivottoman vaikeaan tehtävään meillä on tutkijoina poikkeuksellinen pätevyys, jopa velvollisuus.

Jääkin auki, miten nostamme jalustalle ilmastonmuutoksen kaltaiset liian tylsät pelot, jotka ovat tilastollisesti olemassa mutta piiloutuvat kohinaan. Voiko tieteentekijä luopua paradigmastaan – pyrkimyksestä objektiiviseen ja faktuaaliseen viestintään – ja värittää kertomustaan tunneloukuilla? Tarkoitushan on hyvä, mutta pinta on jo melko kalteva ja ironiasta liukas.

Pelon kautta on helppo hallita ja vaikuttaa, mutta mielestäni ei pitäisi. Lopulta pelko tuottaa vain lisää sitä itseään. Jakolinjoja.

Kun yksityinen pelko estää meitä etenemästä tutkijanuralla tai muulla elämän osa-alueella, tulemme herkästi kateellisiksi toisille, mokomille parempiosaisille. Lopulta katkeroidumme.

Kun jaettu pelko vaatii toimia, niiden kohteeksi tarvitaan jaettu vihollinen. Isossa joukossa fokus kuitenkin katoaa, ja pelko purkautuu raivona sivullisiin.

Pelkäämme koronaviruksen vaikutuksia, mutta projisoimme sen kanssaihmisiin, jotka pelkäävät ottaa rokotetta. Pelkäämme ilmastonmuutoksen vaikutuksia, mutta projisoimme sen kanssaihmisiin, jotka pelkäävät elintapojensa muuttamista. Pelkäämme susia, mutta projisoimme sen kanssaihmisiin, jotka pelkäävät luonnon monimuotoisuuden puolesta.

Tai jotain sinne päin. Pelon käsittelemistä koskeva sosiaalinen moraalikoodi on mutkikas, mutta itselleni korostuu yksi nyrkkisääntö: pelko on hyväksyttävä tehokeino puolustautumiseen mutta ei hyökkäykseen. Kun käsittelet pelkoasi, älä astu toisen pelkojen päälle.

Niinpä väitän, että yksi parhaista suuntaviivoista kohti parempaa maailmaa on kohti pienempää pelkoa – omaa ja toisten. Toki pelätä saa ja joskus pitääkin, mutta miten villin tunteen voisi kesyttää?

Usein pelon taustalla on epätietoisuus. Silloin auttaa purkaa ongelma pieniin osiin, luoda strategia. Valmistuuko väitöskirja syyskuuhun mennessä? Valmistuuko ensimmäinen luonnos toukokuussa? Jos sota syttyy, niin kenen kämpillä tavataan?

Toisinaan ongelmana taas on liika informaatio. Ihmismieli on neuroverkko, ja oppii halutessaan pelkäämään vaikka happea, jos altistus on oikea. Niinpä välillä on hyvä pitää taukoja doomscrollauksesta, ja laajentaa perspektiiviä. Hengitä syvään. Onko pelon aihe kanssasi tässä huoneessa?

Tiedotusvälineet, ääriliikkeet ja ylisuojelevat kasvatusmetodit saavat pontta pelkojen ruokkimisesta. Kysy: kuka hyötyy minun pelostani? Ja muista: älä murehdi asioista, joihin et voi itse vaikuttaa.

Monet henkilökohtaiset pelot liittyvät kiintymykseen, jota ylläpitää menetyksen pelko. Jos esitys ei mene hyvin tai apurahaa ei tule tai urapolku nousee pystyyn – mitä sitten? Aina löytyy tapoja palvella muita. Päästä irti egosta, ja olet vapaa.

Ei muuta pelättävää kuin pelko itse. Ymmärrä, mitä pelko on, ja ehkä se hälvenee.