Netflix julkaisi joulukuussa Don’t Look Up – elokuvan, joka keräsi huiman suosion heti ilmestymisensä jälkeen. Elokuvassa kaksi tähtitieteilijää yrittää varoittaa ihmiskuntaa löytämästään komeetasta, jonka kurssi on kohti maapalloa. Komeetta on sen verran suuri, että tutkijat ovat erittäin varmoja siitä, että se tulee tuhoamaan maapallon. Komeetan voikin nähdä melko suoraviivaisena vertauskuvana ilmastonmuutoksesta. Vastaavasti elokuvan tähtitieteilijöiden epätoivoiset viestintäyritykset on helppo yhdistää ilmastotutkijoiden varoituksiin ilmastokriisin synkistä tulevaisuudennäkymistä.

Itse pidin elokuvasta kovasti. Minusta siinä onnistuttiin satiirin muodossa alleviivaamaan monin tavoin sitä absurdiutta, joka yhteiskunnassamme näkyy ilmastonmuutoksen torjuntaan ja hiilidioksidipäästöjen rajoittamiseen liittyen. Elokuvassa esimerkiksi tuotiin esille, miten nykymediassa eniten huomiota saavat asiat, jotka vaikuttavat melko vähäpätöisiltä ilmastokriisin rinnalla, kuten vaikkapa pop-tähtien parisuhdedraamat.

Elokuvan parasta antia olivat ne osuudet, joissa kuvattiin tv-juontajien odottavan haastateltaviltaan kepeitä, optimistisia ja jopa pakkopositiivisia lausuntoja. Itsestäni välillä tuntuu, että meiltä ilmastotutkijoilta odotetaan samanlaista optimismia. Esimerkiksi kun Helsingin Sanomat haastatteli tuoreimmassa IPCC:n raportissa mukana ollutta apulaisprofessori Annalea Lohilaa, oli haastattelun ingressiin nostettu yksittäinen, ilmastonmuutoksen torjunnan suhteen toiveikkaalta vaikuttava lausahdus. Itse haastattelussa Lohila lähinnä alleviivasi monelta kantilta ilmastokriisin uhkaa, ja kertoi olevansa huolissaan siitä miten nopeasti ilmasto on elinaikanamme lämmennyt. Pelkästään ingressin lukemalla voi jäädä kuitenkin helposti kuva, että optimismi olisi ollut haastattelun olennaisin sisältö.

Välillä huomaan, että sorrun itsekin pieneen pakkopositiivisuuteen. Pidin hiljakkoin  yläkoululaisille esitelmän, jossa näytin IPCC:n tuoreimman raportin skenaarioita vuosisatamme lopulle. Ennusteissa Suomen keskilämpötilat tulisivat olemaan jopa 6 Celcius-astetta suurempia esiteolliseen aikaan verrattuna. Esityksen aikana yritin alitajuisesti pehmennellä puheitani, sillä tuntui hankalalta kertoa nuorille kaikista niistä kylmäävistä piirteistä, joita ilmastokriisissä heidän aikanaan tulee näkymään. Samoin tuntuu myös kuumottavalta keskustella tuttavapiirini kanssa ilmastokriisistä, sillä pelkään kuulostavani tuomionpäivän toitottajalta. On hankalaa ylläpitää optimismia samaan aikaan kun näyttäisi, että fossiilisten polttoaineiden kulutus ei tule vähenemään 2020-luvulla riittävällä vauhdilla.

Toisaalta minusta monilla meistä luonnontieteen tutkijoista ei ole kohvin vahvaa osaamista siihen, että voisimme arvioida ihmiskunnan kykyä vähentää päästöjään. Fysiikan lait ja ilmakehän dynamiikan tuntemus eivät tarjoa tietoa siitä, että miten nopeasti poliittinen ilmapiiri muuttuu ilmastoystävälliseksi, tai millainen voima on kansalaisaktiivisuudella ja -yhteisöillä. Me fyysikot voimmekin lähinnä esittää kevyen valistuneita arvauksia siitä, että onko ilmastopolitiikan suhteen näkyvillä murtumaa, joka mahdollistaisi rajun päästöjen vähentämisen. Tämän vuoksi poikkitieteellinen yhteistyö on äärimmäisen tärkeää eri tieteen alojen välillä.

Palatakseni takaisin Don’t Look Up -elokuvaan: Elokuva herätti sosiaalisen median– muun muassa Twitterin — puolella hyviä pohdintoja. Esimerkiksi NASA:n tutkija Peter Calmus kertoo The Guardianissa siitä, miten ”elokuva tiivistää sen hulluuden jonka hän työssään näkee päivittäin”. Sosiologian professori Stefan Aykut toisaalta kertoi pitävänsä ongelmallisena, että elokuvassa yhteisöjen rooli tuntuu unohtuneen kokonaan, ja tässä asetelmassa ei ollut tilaa kollektiiviselle liikehdinnälle.

Psykologian opiskelija Julia Sangervo taas totesi Don’t Look Up:n olevan irvokas kuvaus siitä, miten ilmastoahdistusta pidetään usein lähes sairautena. Sangervon näkemyksen mukaan ilmastotutkijoiden on hankala näyttää ahdistustaan ilmastonmuutokseen liittyen, sillä sellainen voidaan nähdä häiriintyneenä käytöksenä. Sangervon kommentista tuli mieleen suomalainen ilmastotutkija, jota Yle haastatteli muutama vuosi sitten. Haastattelussa tutkija avautui anonyymisti, että hän ei uskalla kertoa omalla nimellään ettei usko ihmiskunnan pystyvän rajoittaa ilmaston lämpenemistä kahteen Celcius-asteeseen. Ylen haastattelu sai minut pohtimaan, että kuinkahan moni muu ilmakehätutkija piilottelee samaa pelkoa.

Don’t Look Up on mielestäni katsomisen arvoinen elokuva. Toivottavasti tämän vuosikymmenen aikana näemme lisää sellaisia ilmastokriisiä käsitteleviä elokuvia, jotka herättelevät pohtimaan ilmastotekojen tärkeyttä. Tiede ei ole tähän mennessä onnistunut vakuuttamaan ihmiskuntaa riittävästi päästövähennysten kiireellisyydestä. Sen vuoksi taiteella ja kulttuurilla voi olla yllättävän tärkeä rooli ilmastokriisin aikakaudella.