Olen Juha, ja olen addikti. Olen hetkittäin koukussa matemaattisiin kaavoihin. Pari kuukautta sitten riippuvuus oli vähällä viedä minulta hyvän elämän; perheen, työn ja rippeet itsekunnioituksesta.

Tämä on minun selviytymistarinani. Nehän ovat nykyään matematiikkaa suositumpia.


Kaikki alkoi yhdestä menetelmäprojektista, jota olin ohjaamassa ja sittemmin kirjoittamassa puhtaaksi, siis tieteelliseksi julkaisuksi. Kaikki sujui hyvin. Laskimme paljon tuloksia, jotka vastasivat erinomaisella tarkkuudella viitearvoja. Yksi tapaus vain jäi vaivaamaan: positronium-hiukkasen diamagneettisen suskeptibiliteetin ilmeinen lineaarinen lämpötilariippuvuus. Olimme havainneet uuden, odottamattoman fysikaalisen ilmiön vailla selitystä.

Siitä se jahti sitten alkoi. Sillä ainahan laadullisia selityksiä löytyy, mutta halusin osoittaa sen matemaattisesti. Numeerinen simulaatio tarjosi jo oikean lopputuloksen, ja se oli riittävän kaunis ollakseen uskottava. Kuvittelin itseni sankariksi eeppiseen tiedesaagaan, mutta päädyin jonkinlaiseen tragikomediaan.

Parin viikon ajan pohdin kuumeisesti ratkaisua. Siis todella kuumeisesti.

Raapustelin muistiinpanoja mihin vain pystyin: tussitaululle, puhelimen muistioon, paperinkeräykseen heitettyjen lippujen ja lappujen selkämyksille. Jos koska en voinut tuherrella, haudoin kaavoja päässäni.

Pohdin niitä yökaudet läpeensä. Kroonisesti univajeisena taaperon vanhempana se oli täysin järjetöntä, mutta kaavat pyörivät päässäni ja estivät minua nukahtamasta. Hautominen ilman kynää ja paperia oli toki päämäärätöntä eikä johtaisi mihinkään, mutta en kehdannut nousta ylös raapustelemaan. Jos vaimo huomaisi, joutuisin tunnustamaan realiteetteja.

Töissä en pystynyt keskittymään muihin projekteihin, vaikka niitäkin oli. Yritin kyllä, ja stressaannuin entisestään, kun jouduin jakamaan huomiotani monelle muusalle. Toisinaan raahauduin lounaalle tuntikausia tavallista myöhemmin, toisinaan skippasin sen kokonaan. En vain malttanut keskeyttää.

Lyhytnäköistä. Usein pelkkä kävelymatka yliopiston ruokalaan herätti uusia lähestymistapoja ongelman ratkaisemiseksi. Vaikka mitäpä siitä? Kaavanpyöritys oli alkanut tarkoituksesta, mutta siitä oli tullut tapa.

Tätä rallia kesti pari viikkoa, ja joka hetki kuvittelin ratkaisun lymyävän vain yhden oivalluksen päässä. Tiesinhän oikean lopputuloksen – se piti vain johtaa. Ehkä juuri siksi valtaosa yrityksistäni oli yli-innokkaita ja pohjimmiltaan täysin järjettömiä. Piiskasin itseäni armottomalla rytmillä, vaikka juuri kohtuullinen rytmitys ja rauhallisuus olisivat luultavasti säästäneet tuntikausien työpanoksen.

Viimein mittani tuli täyteen ja lopetin.


En siis löytänyt ratkaisua, mutta kiinnostavampaa oli pakkomielle itsessään. Rankkaa syksyä vasten olin korjaillut elämänhallintaani kasvavalla menestyksellä. Miten on mahdollista, että yksi pieni laskuharjoitus pyyhkäisi sen kerralla matalaksi kuin korttitalon?

Koin oivalluksen lukiessani Daniel Kahnemannin merkkiteosta Ajattelu nopeasti ja hitaasti. Opin, että itsehillintä on yksi ”hitaan” tai järjellisen ajattelun (Kahnemannin ”systeemi 2”) tärkeistä toiminnoista. Niinpä se myös käyttää samoja, rajallisia aivokemiallisia resursseja kuin muukin laskelmoiva aivotyö. Tästä voisi päätellä, että addiktiona matematiikka on hyvin visainen: se kuluttaa ihan kirjaimellisesti loppuun tutkijapolon kyvyn itsehillintään. Lisäksi hidas ajattelu on yhteydessä heikkoon mielialaan. Mikä masentava tyranni!

Tunnistan edellisen erinomaisesti koettelemukseni eri hetkistä, vaikka muitakin tekijöitä varmasti on. Taukojen pitäminen ja lopettaminen tulivat mieleen monta kertaa kehon huutaessa hätäänsä, mutta ylevän tavoitteen rinnalla ne myös kuihtuivat pois yhtä nopeasti kuin olivat tulleetkin. Irtautumiseen vaadittava itsehillintä valui kaavoina paperille.


Uskonnon jälkeisenä aikana elämme aika tyhjänpäiväistä elämää. Terveinä pidettävät arvot ovat jossain yksilöllisyyden, vapauden ja ilmaisun välimaastossa. Kaikkea saa ja vähän pitääkin kokeilla, mutta kokonaisvaltaisesti ei passaa hairahtaa pois siitä, mikä on normaalia.

Tieteen historia on kuitenkin väärällään näitä hairahduksia – suurten läpimurtojen taustalla on omistautumista ja uhrauksia, joita on ajanut intohimo johonkin normaaliutta suurempaan. Olemmeko päässeet yli tästä ajasta? Onko tieteessä tilaa yksilöllisille ponnistuksille, oman terveyden uhraamiselle tieteen alttarille? Pystymmekö läpimurtoihin tekemällä tasapainoista työviikkoa suoraan työhyvinvoinnin oppikirjasta? Vai tarvitaanko myös luovaa hulluutta?

Totuus ei kaiketi ole mustavalkoinen, mutta se ohjaa miettimään omia tavoitteitani tutkijana. Teenkö tutkimusta oman leipäni eteen, vai haluanko olla osa jotain suurempaa? Kun haen apurahaa, tarjoanko hyötyä ennen kaikkea yhteiskunnalle vai lähinnä omalle itselleni?

Tammikuu on lupausten ja elämänmuutosten aikaa. Oma vastaukseni edellä esitettyihin kysymyksiin olkoon myöntää vajavaisuus. Olen vain ihminen, rajallinen. Olkoon hyväksi minulle ja tavoitteilleni pitää terveellinen etäisyys työnarkomaniaan.

Olkoon se myös hyväksi perheelleni, joka pitää työelämäni aisoissa. Ilman perhettä liitäisin kenties mieli addiktion yläpilvessä ja ruumis syvällä ojanpohjalla, jalat valettuna tieteenhistorian kylmään betoniin.