Yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta – vai vastaan?

Nuoren tutkijan urakehityksessä on yllättävän paljon samaa kuin romanttisessa parinmuodostuksessa.

Tarinan johdanto. Ensimmäinen vakava suhde on dramaattinen ja mieleenpainuva. Tieteellisen mentoriin, kuten väitöskirjan ohjaajaan, syntyy intiimi side, johon sekoittuu aluksi ihastumista, ihmetystä ja auktoriteettia. Myöhemmin, jos suhde kestää vuosia, siihen sekoittuu ehkä epäilyä, turhautumista, kiitollisuutta, kunnioitusta, kapinointia ja ties mitä muuta. Kokemus piirtää syvät urat koko loppuelämän suunnalle: minäkuvalle, asenteille, ja etiikalle.

Onkin erikoista, että väitöskirjan aihe saattaa valikoitua kuin puolivahingossa, vaikka se rajaa tulevaa tiedeuraa huomattavasti. On epätodennäköistä, joskaan ei mahdotonta, että vaihdamme myöhemmin alaa, kun olemme kerran profiloituneet. Sattuma muovaa elämäämme.

Toki joku ehkä osasi jo väitöskirjaa pohtiessaan olla nirso, realisti tai opportunisti. Saatammekin puntaroida tarkkaan, millainen tutkimusaihe puhuttelee, tai kuinka punkea mahdollisimman menestyvään tutkimusryhmään. Oli miten oli, usein vasta suhteen aikana tai sen jälkeen alkaa ymmärtää omia toiveitaan, vahvuuksiaan ja tutkimuskentän poliittisia realiteetteja.

Sitten kohtaakin se pelätty hetki: väittely, ja ero! Tutkijasta on tullut tohtori, ja hänen on aika lähteä maailmalle etsiä uusia suuntia ja omia vahvuuksiaan. Yksi suhde ei riitä. Tarvitaan lisää kokemusta, ainakin näin tiedeyhteisössä yleisesti ja historiallisesti ajatellaan.

Siitä se hauskuus alkaa. Ensirakkaus takana, elämä edessä. Postdoc elää villiä verkostoitumista ilman vakavaa sitoutumista, tosin etsien samalla kuumeisesti ”sitä oikeaa”. Täydellistä, pysyvää työpaikkaa täydellisen tutkimuksen parissa.

Hyppiminen irtosuhteiden välillä ei kuitenkaan sovi kaikille. Pitkittyessään se johtaa uupumukseen ja epätoivoon, ellei onnistu pitämään päämääriään selkeinä ja luottamusta lujana.

Nuori tutkija onkin kuin kilpailija Love Island-realitysarjassa. Ohjelmaformaatin ideana on, että sinkkumarkkinoiden nuoret moniosaajat usutetaan pariutumaan keskenään yhä uudelleen ja uudelleen. Katsojille on tiedossa draamaa ja voittajille mainetta ja mammonaa. Kilpailija, joka ei onnistu löytämään paria, putoaa pois.

Myös uutta työpaikkaa etsivä tutkija jää rannalle, jos ei erotu edukseen. Pitäisi antaa näyttöjä ja keksiä jotain räjäyttävää – ennen kuin aikaraja umpeutuu. Ei välttämättä riitä, vaikka lähettäisi kymmeniä ellei satoja työhakemuksia. Jokaista pestiä täytyisi hakea tositarkoituksella. Onkin rankkaa, jos menestystä ei kuulu.

Ehkä samasta syystä moni aikuinen deittailee kyynisellä pohjavireellä. Mitä vakavammin laittaa itsensä likoon sitä isommin tulee pettymään – taas kerran. Sitoutumiskammo on itsensä toteuttava ennustus.

Tässä kohtaa on helppo masentua. Miksi minä en löydä ketään? Miksi minä en saa töitä? Miksi minä en osaa?

Love Islandin kritisoiminen on ylevää, koska se on tosirakkauden irvikuva. Ehkä ohjelman suosio kuitenkin kertoo siitä, miten hyvin se puhuttelee meidän sukupolveamme, jonka elämä sekä työ- että parisuhdemarkkinoilla on lähes yhtä kaoottista ja epämääräistä.

Siksi ratkaisun avain – vaikka se onkin helpommin sanottu kuin tehty – olisi nähdä kilpailun savuverhoa pidemmälle. Löytää vahvuus omasta itsestään ja laajemmasta perspektiivistä. Jos et rakasta itseäsi tutkijana, miten kukaan muukaan voisi rakastaa?

Kaipaamme pysyvyyttä, mutta olemme unohtaneet, miten sitä tavoitellaan. Vastuu pitkäjänteisestä sitoutumisesta on siirretty yhteisöiltä yksilöiden harteille, ja se on iso haaste maailmassa, jonka markkinat on viritetty myymään muutosta.

Elämän mittainen rakkaus on romanttinen myytti, joka on samaan aikaan totta ja tarua. Klassiset satukirjat myyvät ajatuksen, jossa ”se oikea” vain tupsahtaa jostakin kuin kohtalon määräämänä, ja kaikki elävät elämänsä onnellisena loppuun asti. Näinhän se toki tapahtuu. Historian suuret saavutukset ovat pohjimmiltaan sattumusten sarjoja.

Toisaalta pitkä parisuhde, tai tutkijanura, vaatii jatkuvaa ylläpitoa. Se on kovaa työtä, eikä muutu ajan myötä sen helpommaksi, vaikka kypsyykin mitä upeimmilla tavoilla. Elämän mittainen sitoutuminen merkitsee sellaista kohdennettua kiintymystä, kasvua, luottamusta ja rakkautta, jota ei voi saavuttaa millään muulla keinolla.

Myös uraauurtava tutkimus on syvää, ei leveää. On toki tärkeää vaihtaa paikkaa ja tutkia poikkitieteellisiä mahdollisuuksia, mutta merkittävä työ vaatii pitkäjänteisyyttä. Kaikille ei jää tähän mahdollisuutta, eikä tarvitsekaan. Uran uurtaminen ei määritä ihmisen arvoa eikä sitä ole pakko tavoitella.

Love Islandissa yleisö äänestää ulos sellaiset parit, jotka ovat liian strategisia – siis tylsiä. Ei kelpaa, jos pariutumisesta puuttuu kunnianhimoa ja draamaa. Se on karu sanoma, jota ei pidä ottaa tosissaan. Love Island on vain peliä. Elämä on jossain muualla.

Välillä, kun pohdin itseäni tutkijana, tuntuu kuin etsisin rakkautta Love Islandista. Kilpailu sumentaa päämääräni, ja mietin pakkomielteisesti julkaisua julkaisun perään pysähtymättä puntaroimaan, miksi oikeastaan halusin tutkijaksi. Ei ihme, että välillä uuvuttaa.

Kadotammeko itsemme keskinäiseen kilpailuun?

Tieteen perusluonne sisältää ratkaisun resurssikysymykseen tutkimusidentiteetistä. Erikoisaloja on ja tulee aina olemaan enemmän kuin tutkijoita – niistä ei ole pakko kilpailla. Tieteessä on tilaa kaikille.

Politiikassa taas ei. On selvää, että kilpailu rahoituksesta ja muista menestyksen mittareista ei tule koskaan loppumaan. Kysymys kuuluukin: teemmekö tutkimusta rahoituksen vai sittenkin tiedon itsensä vuoksi?

On hyvä muistaa, että menestys ei ole omaa aikaansaannostamme, vaan heijastelee kaikkea ympärillämme: vanhemmat, opettajat, mentorit, ystävät, partnerit – ja enemmän sattumaa kuin kehtaamme myöntää. Jos kuitenkin myönnämme ja sisäistämme tämän, olemme askeleen lähempänä tervettä itsetuntoa.

Niinpä jos kaipaat menestystä, seuraa menestystä. Kilpailu on aina auki. Jos haluat olla onnellinen, tee mitä rakastat ja kukoista. Sattuma hoitaa loput.

Mitä jos Love Islandin seuraavasta tuotantokaudesta tulisikin Nälkäpeli, jossa kilpailijat kääntyvät yhteisvoimin konetta vastaan? He unohtaisivat draaman ja vehkeilyn, ja auttaisivat sen sijaan toinen toistaan löytämään aidon kiintymyksen ja elämänkumppanin. Lopussa kukaan ei saisi palkintoa mutta jokainen olisi silti voittaja.