Aikojen alussa, kun vielä tutkijan ura oli vain kaukainen haave, minulla oli tutkijasta hyvin stereotyyppinen kuva. Tutkija oli henkilö, jonka tukka on sekaisin niinkuin tohtori Sykeröllä ja  joka kävelee puistossa kädet selän takana pohtien tutkittavia asioita kuten Muumipappa. Tutkijaesikuvat lapsuudessa olivat pääasiassa peräisin muumeista. Muumeissa oli monta erilaista tutkijaa: kasvitieteilijä Hemuli, joka pedanttisesti tutki suurennuslasilla kasveja, Yksinäisten vuorten tähtitornissa majailevat erakkomaiset ja sosiaalisesti ei niin lahjakkaat tähtitieteilijät, insinöörimäisesti keksivä Niisku, joka teekkarihengessä rakensi mitä mielenkiintoisempia lentolaitteita tai kuumia lähteitä etsivät geologit, joilla oli paljon mittalaitteita mukanaan, sekä tietysti Muumipappa, joka olisi ollut mestari tieteen popularisoinnissa. 

Kun kasvoin isommaksi, esikuvat lisääntyivät ja mukaan tuli myös todellisuuden tutkijoita. Einstein, jolla oli tukka sekaisin, tallusteli kädet selän takana ja piirteli merkillisiä kaavoja liitutaululle. Ehkä siksi minunkin olohuoneeni seinää koristaa valtava liitutaulu. Einsteinin lisäksi esikuvaksi nousi myös Stephen Hawking, joka jatkuvasti pohti uusia fyysiikan teorioita ja Ylen Prisma-dokumenteissa esiintyvät astronautit, jotka avaruudessa tekivät mitä mielenkiintoisempia kokeita sekä tietysti ne insinöörit, jotka rakensivat avaruusraketit. Television katselun myötä myös elokuvista ja scifisarjoista sai tutkijaesikuvia. Esimerkiksi elokuvasta Ensimmäinen yhteys Eleanor Arroway, Stargate-sarjasta Samantha Carther ja Daniel Jackson, vaikka heidän tutkimusarkensa olikin kovin fiktiivistä. 

Lapsena käsitys tutkijan arjesta oli hyvin yksipuolinen ja sitä oli myös hyvin vaikea kuvitella. Mitä muita työkaluja tutkija käyttää kuin mittalaitteita, kynää ja paperia? Oma lapsuukin oli 90-luvulla, jolloin tietokoneet vasta tekivät tuloaan koteihin ja siksi ei lapsena ollut minkäänlaista käsitystä, miten merkityksellinen tutkijan työkalu siitä tulisi. Kun oma ala on ilmastomallennus, tietokone on tärkein työkalu ja laskentatehoakin vaaditaan aika reilusti enemmän kuin tavallisessa perusläppärissä. 

Tutkijan viikosta kertomisessa on loogista aloittaa maanantaista, koska siitä oma työviikko lähtee käyntiin. Ajattelu ei pysähdy viikonlopuksi, jonka takia maanantaina usein organisoidaan viikonloppuna saadut ideat työtehtävien To Do -listalle ja katsotaan viikon kokousaikataulu. Seuraavaksi ajatukset kasataan ja aloitetaan tutkimus. Tällä viikolla se tarkoittaa sitä, että piirretään kuvia siitä, miten metsäpaloriskiin vaikuttavat sääsuureiden tilastolliset jakaumat muuttuvat ilmaston lämmetesä. Tämä sinänsä on helppoa, ongelma vain on, miten saat mielekkäästi esitettyä suuren määrän dataa. Koodatessa ei voi välttyä kirjoitusvirheiltä ja erheiltä, joten kuvaajat näyttävät alkuun hieman hassuilta. Ne muistuttavat hetkittäin enemmän moderneja taideteoksia kuin tieteellisiä kuvaajia. 

Tiistai oli jatkoa maanantaille. Tutkittava aihe oli sama, mutta nyt aikaa jäi myös sille, että tutkin miten kylmien päivien määrä on ilmastomalleissa muuttunut esiteollisesta ajasta ja miten tämä muutoksen määrä riippuu siitä, miten lämmin ilmasto mallissa on. 

Tutkijan arkeen kuuluvat olennaisesti tilaisuudet, joissa muut tutkijat kertovat omista tutkimuksistaan. Täällä CICERO:lla joka keskiviikko lounaalla aina yksi tutkija pitää lyhyen seminaariesitelmän omasta tutkimuksestaan. Tällä viikolla aiheena oli sään ääri-ilmiöitä mittaavat indeksit uusissa CMIP6 ilmastomalleissa. Koska jokainen työtoveri tutkii suunnilleen samaa aihetta, on heidän tutkimuksiinsa syytä tutustua tarkemmin. Huomattavasti mielekkäämpää se on kuunnellen kuin lukien. Lisäksi jokaisen on hyvä harjoitella sitä, miten oman tutkimuksena esittää, niin että muutkin sen ymmärtävät. Tämän lisäksi torstaisin on ollut torstaisin kaikille avoin seminaari uudesta IPCC-raportista. Tällöin raportin kirjoittajat tuovat esille raportin kappaleiden olennaisimmat pointit.

Perjantai on kokonaan pyhitetty tutkimukselle. Tällöin teen yleensä töitä kotoa käsin, poissa toimiston hälinästä. Itse tutkimuksen tekeminen on juuri julkaistujen tutkimusten lukemista, omien tuotosten reflektointia aiemmin julkaistuihin, omien menetelmien kriittistä arviointia ja visualisoinnin pohtimista. Tutkimuksen teossa olennaista on, että myös muut ymmärtävät tuloksesi. Joskus onkin hieman haastavaa saada esitettyä tulokset niin, että muutkin sen ymmärtävät. 

Työpäivinä aivojen jaksaminen ei aina riitä tai työaika loppuu kesken, jolloin kaikki halutut työtehtävät eivät valitettavasti valmistu perjantain aikana. Osittain työt saattavat jatkua viikonloppunakin. Tällä kertaa viikonloppuna on väitöskirjan luennon valmistelua sekä yleisemmän ilmastonmuutosaiheisen esitelmän valmistelua. 

Jokaista työpäivää yhdistää se, että verkkoselaimessa Google laulaa ja välilehtien määrä kasvaa eksponentiaalisesti. Välillä on tarve etsiä koodausapua, mutta useimmiten selaimen välilehdet pursuavat erilaisia tutkimusartikkeleita, joita olet päivän mittaan selaillut ja jotka jätät auki löytääksesi sen myös huomenna. Jokaiseen päivään kuuluu itsellä myös olellisesti Twitteröinti ja ilmastotutkimuksesta keskusteleminen ja myös sen popularisointi siellä. 

Vaikka tutkijan työ on loppupeleissä kaukana siitä, mitä lapsena sen kuvittelin olevan, löytyy minusta itsestäni tutkijana tiettyjä piirteitä. Tunnustan tukkani olevan yleensä yhtä sekaisin kuin tohtori Sykeröllä tai ainakin yhtä takussa. Silloin, kun yritän pistää työhöni vauhtia, tulee tehtyä virheitä, kuten Niiskukin. Tietokoneen näyttöä tulee tuijotettua hemulimaisella intensiteetillä ja ainakin yritän muumipappamaisesti popularisoida ilmastotutkimusta.