Niin alkaa olla päätöksessään tämäkin kevät. Toinen kevät zoomien ja teamsien parissa. Toivon pilkahdus siitä, että ehkä jo syksyllä nähtäisiin ihan kasvotusten. Pandemia-aika on kuitenkin tuonut minulle myös kaiken ikävän lisäksi hyvää. Olen pystynyt osallistumaan monille sellaisille kursseille, joille osallistuminen oli aikaisemmin lähes mahdotonta täältä Jyväskylästä asti. Kevät on siis ollut myös tällä puolella ruutua kiireinen, väitöskirjan, työprojektin ja erilaisten kurssien myötä. Kaksi näistä kursseista oli erityyppisiä kirjoittamisen kursseja ja yksi lyhyt yliopistopedagogiikan kurssi. Jokaisesta kurssista jäi pureskeltavaksi ammatillisia ajatuksia mutta myös jotain ehkä hiukan suurempaa.
Kahdella kurssilla meidät jaettiin jo legendaksi muodostuneisiin breakout roomseihin, joissa teimme tehtäviä, keskustelimme ja annoimme toisillemme palautetta tehtävistämme. Molemmilla kursseilla minulla oli ilo päästä työskentelemään sellaisten ihmisten kanssa, jotka olivat hyvin kaukana omasta oppiaineestani ja joihin tuskin olisin koskaan edes sattumalta törmännyt. Sain jakaa ajatuksia muun muassa kielitieteilijöiden, lääkäreiden, biologien sekä sosiaalietiikan tutkijoiden kanssa. Ja millaisia keskusteluita ne olivatkaan! En ollut koskaan ajatellut, miten paljon minulla on ajatuksia rotista tai miten eri näkökulmista pahuutta voidaan tutkia, saati, että olisin päässyt osallistumaan diagnoosin tekemiseen aivoverenkiertohäiriöpotilaalle. Tai ei me sitä tehty, mutta päästiin näkemään ja kokemaan sitä prosessia, mikä potilaalle tehdään.
Lisäksi sain keskustella omasta tutkimuksestani näiden upeiden tyyppien kanssa, joiden ajatukset ja palautteet auttoivat jopa väitöskirjaani eteenpäin. Ihmiset, jotka eivät välttämättä ole lukeneet historiaa siten lukion, (järkytyin, kun kuulin että sellaisia on :D) auttoivat minua huomaamaan teksteissäni aukkoja ja puutteita mutta myös janosivat kuulla ja oppia lisää sekä kehuivat osaamistani. Oli uskomattoman inspiroivaa työskennellä sellaisessa ympäristössä ja sellaisten ihmisten kanssa, joita yhdisti halu oppia ja ymmärtää. Keskusteluiden ja tehtävien kautta oma ammatillinen identiteetti vahvistui monella eri tavalla. Opin, että tiedän jo oikeastaan aika paljon tutkimastani aiheesta ja sen ympärillä olevista teemoista. Opin, että kykenen opettamaan aihettani ymmärrettävästi ja loogisesti. Lisäksi kursseilla opetettiin lisää palautteen antamisesta ja saamisesta. Oli mielenkiintoista huomata, että vaikka takana olisi pitkäkin työura, palautteen saaminen jännittää meitä kaikkia!
Olen ehdottomasti sitä mieltä, että yliopiston tulisi lisätä tällaisten yli tiedekuntarajojen menevien kurssien määrää mutta myös säilyttää ja vahvistaa jo olemassa olevia. Aloittelevia väitöskirjatutkijoita (miksei jo pro-gradu vaiheessa) tulisi kannustaa jo alusta asti näiden kurssien pariin. On ensiarvoisen tärkeää saada palautetta muiltakin kuin oman oppiaineen ihmisiltä. Toisenlainen näkökulma voi avartaa myös omaa näkemystäsi ja auttaa tutkimustasi syventymään täysin uudella tavalla. On tärkeää oppia antamaan palautetta oikein. Tämä on taito, jota tarvitsee lähestulkoon joka paikassa, mutta sitä opetetaan vähän huonosti missään. On tärkeää oppia näkemään, miten erilaisia aiheita yliopistossa tutkitaan ja miten tärkeitä ne jokainen ovat.
Mielestäni on erittäin lyhytnäköistä arvottaa tiedekuntia tai tutkimusaiheita. Me tarvitsemme toinen toisiamme! Meillä kaikilla, tiedekunnasta ja tutkimusalasta riippumatta, on yksi tavoite: maailman ja sen ilmiöiden paremmin ymmärtäminen #siksitiede.
Historian väitöskirjatutkija Helsingin yliopistossa
Vastaa