Yrjö-hepon ja Hiukkasen puheenjohtajaturkin ulkoilutusta Otaniemessä vuonna 2013. Kuvaaja: Outi Rasi

Mediassa on viime viikkoina keskusteltu opiskelijaelämään ja erityisesti teekkarikulttuuriin liittyvästä seksismistä, syrjivistä käytänteistä ja häirinnästä. Monet opiskelijat ovat kertoneet ikävistä kokemuksistaan. Teekkarit eivät ole sopassa yksin, vaan aihe koskettaa kaikkia Suomen korkeakouluja. Mielestäni teekkarit kuitenkin nostettiin aiheellisesti tikun nokkaan, sillä julkinen keskustelu lähti liikkeelle tamperelaisen teekkarien mieskerhon tapahtumaperinteestä. Tampereella herrakerhot ovat olleet näkyvä piirre paikallista teekkaritoimintaa esimerkiksi vappukasteen järjestelyissä, ja vappulehti Tamppi on ollut vielä viime vuosiin asti pelkästään miesten toimittama.

Itselleni teekkarikulttuuri on tuttu – olinhan teekkariaktiivi vuosina 2010-2016. Vaikka tiesin kulttuurimme ongelmista, olivat sosiaalisessa mediassa esille tuodut tarinat silti karua luettavaa. Toisaalta olin jo pohtinut aihetta monesta kulmasta aktiivivuosieni jälkeen ja miettinyt etenkin omaa käyttäytymistäni opiskeluaikoina. Tiedän olleeni itse osaltani mukana ylläpitämässä seksistisiä ja syrjiviä perinteitä, joista kärsivät monet nuoret opiskelijat, sukupuolesta riippumatta. Olen tästä aidosti pahoillani. Jälkikäteen posket punoittavat muistellessani omia hölmöilyjäni, kuten seksistisiä vitsejä fukseille lähetetyissä sähköposteissa. Koska teekkarikulttuurissa oli mukana maskuliinisuuden ihannointia, tuli minunkin pyrkiä monella tapaa olemaan hyvä äijä, joka kestää roisia ja seksististä huumoria. Kuten eräs sähkötekniikan alumnin hieman kärjistäen totesi, ”TTY kasvatti minusta sovinistin, ja olin vielä ylpeä siitä.”.

Toisaalta osallistuin myös muutosta ajavaan toimintaan, kun toimin vuoden 2014 ylioppilaskunnan hallituksessa sosiaalipoliittisena (sopo) vastaavana. Vastuullani olivat perinteisten sosiaalipoliittisten edunvalvontateemojen lisäksi yhdenvertaisuus ja sen osana häirinnän kitkeminen. Olin paraatipaikalla puskemassa opiskelijakulttuuriamme kohti yhdenvertaisempaa ja avoimempaa suuntaan, sillä ylioppilaskunnasta oli hyvät keskusteluyhteydet yliopiston johdon ja kiltojen eli ainejärjestöjen ja kerhojen suuntaan.

Kokemuksistani viisastuneena päätin listata kohdat, joissa omana aikanani koen osittain epäonnistuneeni, tai ainakin joissa olisin voinut tehdä enemmän ja paremmin. Toivon, että näkökulmat herättelevät Akatemian jalkaväen lukijoita pohtimaan, miten syrjintään ja häirintään voitaisiin puuttua omassa organisaatiossa tai yhteisössä entistä paremmin.

1. Sokeus ja kyvyttömyys kyseenalaistaa vallitsevaa kulttuuria

Teekkaritoiminnan parhaita puolia ovat yhteisöllisyys ja aktiivinen kerho- ja harrastuskulttuuri, joista löytyy monipuolisesti toimintaa ja yllin kyllin sosiaalisia kontakteja. Jo ensimmäisenä opiskelupäivänä fuksit imaistaan sisään tupsupäiseen porukkaan, osaksi historiallista perinnettä. Homogeenisessä yhteisössä on kuitenkin haastavaa nähdä, saati kritisoida vallitsevia rakenteita. Tämän vuoksi me teekkarit olemme olleet mielestäni paikoitellen konservatiivisia uudistamaan perinteitämme. Esimerkiksi n-sana poistettiin teekkarihymnistä vasta vuonna 2015. Yhteisön homogeenisuus myös johti siihen, että yhdenvertaisuutta ei osattu nähdä kovin laajana käsitteenä yliopistollamme minun opiskeluaikanani. Siksi yhdenvertaisuuteen liittyvät keskustelut typistyivät usein saunavuoroihin, alastomuuteen ja alkoholin käyttöön.

Teekkarikulttuuriin ongelmitta sopeutuneena minun oli usein vaikea ymmärtää niitä tekniikan alan opiskelijoita, joille teekkarius ei ollutkaan niin mahtava juttu. Muistelen parikymppisenä fuksina jopa ajatelleeni, että teekkarikulttuurin kritisoijat olivat niuhoja ja sosiaalisesti rajoittuneita. En osannut nähdä, että moni jäi kaiken toiminnan ulkopuolelle jo alkuvaiheessa epämiellyttävien kokemustensa vuoksi, ja että ulkopuolelta oli myöhemmin paljon vaikeampi lähteä toimintaan mukaan.

Ylioppilaskunnan sopo-vastaavana minua rajoittivat usein samat yhteisön sokeat pisteet ja rakenteelliset esteet kuin muitakin. Olin tottunut siihen, että opiskelijaelämään kuuluu alkoholin runsas käyttö, ja että vappulehdet ja niiden sovinistiset vitsit ovat osa teekkarikulttuuria, enkä osannut nähdä ajatella monien juomalaulujen olevan syrjiviä tai liian seksistisiä. Olisi ollut sosiaalinen itsemurha julkisesti vaatia mieskerhoja lakkautettavaksi, enkä osannut edes ajatella kyseenalaistavani suljettuja, jäsenensä valitsevia kerhoja.

2. Toimivallan alikäyttö

Ylioppilaskunnan sopo-toimijoilla on yllättävän paljon valtaa yliopistoyhteisössä. Itsellänikin olisi ollut sitä paljon enemmän kuin uskalsin käyttää. Toki teimme paljon töitä avoimemman kulttuurin eteen: järjestimme muun muassa tutoreille ja kiltatoimijoille yhdenvertaisuuskoulutuksia ja puhuimme alkoholittomien vaihtoehtojen tarjoamisen puolesta. Monet killat ja kerhot tämän ansiokkaasti huomioivatkin. Olisin kuitenkin esimerkiksi voinut puskea yhdenvertaisuusteemoja paljon vahvemmin yhteisössämme, ja vaatia kiltojen ja kerhojen puheenjohtajia käsittelemään ylioppilaskunnan yhdenvertaisuussuunnitelmaa omissa kokouksissaan.

Kuvan lähde: yhdenvertaisuus.fi

Sama pätee mielestäni yliopiston ja sen eri osastojen johtoon: toimivaltaa häirinnän ja seksismin kitkemiseen on, jos sitä uskalletaan käyttää. Nollatoleranssin julistaminen on yhtä tyhjän kanssa, jos ongelmia ei ensin haluta käsitellä julkisesti. Nykyisin lain mukaan kaikilla oppilaitoksilla ja yli 30 hengen yrityksillä tulee olla tasa-arvo- ja yhdenvertaisuussuunnitelmat. Suunnitelmien lisäksi tarvitaan kuitenkin tahtoa. Johdon tehtävä on varmistaa, että suunnitelmista ja linjauksista keskustellaan runsaasti, ja että ne viedään käytäntöön.

3. Häirinnästä ei puhuttu tarpeeksi

Muistelen, että minun opiskeluaikanani opiskelijoiden piti nähdä vaivaa löytääkseen ylioppilaskunnan häirintäyhdyshenkilöiden yhteystiedot. Tähän sopo-sektori pyrki minun sopo-vuotenani ja seuraajieni aikana panostamaan ja ymmärtääkseni nykyisin yhteystiedot ovat listattuna näkyvämmin esimerkiksi kerhohuoneiden ulko-ovien viereen. Ihastuin Helsingin yliopiston Kumpulan kampuksen häirintäohjeistuksiin, jotka oli laitettu vessakoppien seinille. Niitä oli vaikea olla huomaamatta pytyllä asioidessa.

Yhteystietojen lisäksi tarvitaan käytännön ohjeita siihen, kuinka luoda kulttuuria, jossa häirinnästä voi puhua mahdollisimman matalalla kynnyksellä. Vaikka itse olen pitänyt yhdenvertaisuuskoulutuksia ja paasannut häirinnän kitkemisen tärkeydestä, olen edelleen aivan umpisurkea toimimaan jos kohtaan seksuaalista ahdistelua tai häirintää. Vaikka tiedän, että häirintätilanteissa nopea puuttuminen on tärkeää, en ole osannut viedä asioita eteenpäin. Olisikin erittäin tärkeää kouluttaa opiskelijat, henkilöstö ja muut yhteisön jäsenet itseen ja toisiin kohdistuvien häirintätilanteiden varalle. Tätä voisi verrata ensiapukoulutuksiin: kun olet etukäteen harjoitellut ja käynyt mielessäsi läpi toimenpideohjelman, on äkillisissä tilanteissa helpompi toimia.

4. Huonot korvat ja iso suu

Seksismi ja syrjintä ovat kirvoittaneet paljon ansiokasta keskustelua sekä nykyisten teekkaritoimijoiden, että meidän alumnien keskuudessa. Moni on todennut, että keskustelu on tervetullutta. Olen kuitenkin viime viikkoina tyrmistynyt siitä, että miten osa teekkarialumneista on vastareaktiona negatiiviselle uutisoinnille ryhtynyt hehkuttamaan teekkarikulttuuria ja sen avoimuutta. Yksittäiset alumnit jopa vihjailivat, että keskustelun avaus olisi ollut vain some-julkkiksen huomionhakuisuutta. Ilmoilla on jonkilainen empatiakuilu: kun toiset kertovat ikävistä kokemuksistaan ja kipeistä muistoistaan, toiset murehtivat tekniikan alan ja teekkarikulttuurin brändin tahraamista. Puolusteleva alumniväki ei hahmota, että tässä yhteydessä teekkarikulttuurin mahtavuuden korostaminen voi näyttäytyä seksismin ja häirinnän vähättelynä. Samalla tulisi myös muistaa, että jokainen opiskelija kulkee oman polkunsa, ja näihin liittyvät kokemukset riippuvat mm. aikakaudesta, opiskelukaupungista ja ympäröivistä ihmisistä.

Minun aikanani teekkarikenttä (itseni mukaan lukien) oli mielestäni surkea vastaanottamaan kritiikkiä ja näkemään omia sokeita pisteitään. Sen sijaan, että olisimme kuunnelleet ja päätyneet sen johdosta pohtimaan miten ikäviä mielikuvia teekkarikulttuurista voisi muuttaa, käperryimme siilipuolustukseen tuhisemaan omaa erinomaisuuttamme. Usein on tarvittu ei-teekkareita kuten Lotta Aarikka avaamaan keskustelu teekkarikulttuurin ikävistä puolista, tai kokonaan uusi ylioppilaskunta riisumaan syrjiviä käytänteitä.

Lopuksi

Häirinnästä ja seksismistä kärsineiden kokemukset eivät katoa mihinkään, vaikka nykykulttuuria miten korjattaisiin. Siksi on tärkeää antaa ihmisten kertoa kokemuksistaan. Vaikka aiheen ruotiminen julkisesti tuntuukin meistä entisistä ja nykyisistä teekkariaktiiveista kurjalta, olen ilahtunut, että viimein seksismistä ja syrjinnästä kärsineet ovat saaneet tilaa puhua aiheesta ääneen.

Nykyisin syrjivät käytänteet saavat onneksi vähemmän hyväksyntää kuin menneinä vuosina, ja teekkaritoiminta onkin kehittynyt paljon yhdenvertaisemmaksi minun aktiiviaikojeni jälkeen. Esimerkiksi Tampereen Teekkarit ja Aalto-yliopiston ylioppilaskunta lupasivat lausunnoissaan tehdä töitä paremman opiskelijakulttuurin eteen. Myös Tekniikan akateemiset linjasi aiheesta napakasti.

Yhdenvertaisen kulttuurin luominen ja häirinnän kitkeminen ovat kestoaiheita, joita jokainen yhteisö joutuu jatkuvasti pohtimaan ja edistämään. Nykyiset teekkariaktiivit ovat ottaneet tähän hienon asenteen, jollaista toivottavasti nähdään myös tekniikan alan yritysten johtoryhmissä.

Blogimme jää nyt kirjoittajiensa mukana lomalle. Tunnelmallista joulun aikaa kaikille Akatemian jalkaväen lukijoille!

(ps. Isot kiitokset TTYY:n entiselle super-sopo-sihteeri Eveliina Seppälälle terävistä kommenteista ja huomautuksista tekstiini. Samoin kiitän sekä TTYY:n entistä sopo-vastaavaa Outi Rasia että kumppaniani Jannea hyvistä kommenteista ja tsempeistä. Erityisen raikuva ylistys blogimme Annalle, joka karsi rönsyilevän savolaisväännökseni luettavaksi kokonaisuudeksi.)