Viime keväänä suomalaiset siirtyivät suurissa määrin työskentelemään kodeistaan käsin tuttujen toimistojen sijaan. Helsingin yliopistossakin etätyöskentely on ollut suositeltava työskentelymuoto maaliskuusta lähtien. Muuttuneet työjärjestelyt ovat siis jatkuneet yhtäjaksoisesti lähes puoli vuotta. Syyskuun puolivälissä yliopiston koronaviruskriisiä hoitava johtoryhmä ilmoitti, että etätyö jatkuu suositeltavana työmuotona aina vuoden loppuun asti. Mikäli koronavirustilanne ei parane, on mahdollista, että etätyösuositus jatkuu myös ensi vuoden puolella.

Kuva on tältä viikolta kävelyltä, jonka tein tutkimusryhmän viikkokokouksen aikana.

Etätyö luo monenlaisia haasteita työn tekemiselle. Haasteita voi ilmetä niin jaksamisen, työn tekemisen, työergonomian kuin vuorovaikutuksenkin kanssa. Tämä kirjoitus käsittelee työyhteisössä tapahtuvan vuorovaikutuksen haasteita. Etätyösuosituksen myötä muuttuneet vuorovaikutuksen tavat ovat mietityttäneet minua syksyn aikana.

Olen ollut hidas reagoimaan muuttuneeseen tilanteeseen. Keväällä ajattelin, että etätyöskentely kestää vain lyhyen poikkeustilan ajan, minkä jälkeen kaikki palautuu normaaliksi. Heinäkuun lopussa kuulin, että Google mahdollistaa työntekijöidensä etätyön heinäkuun 2021 loppuun asti. Minusta Googlen ilmoituksessa on hyviä puolia. Ilman rokotetta, koronaviruksen aiheuttaman uhan kanssa on elettävä vielä pitkään. Ilmoittamalla etätyön jatkuvan ainakin vuoden 2021 heinäkuuhun asti, Google pakottaa organisaationsa ajattelemaan työn tekemisen tapoja pidemmällä tähtäimellä tilanteessa, jossa läheskään kaikki eivät työskentele samassa tilassa. Kuinka informaatio liikkuu työntekijöiden välillä? Miten työn yhteisöllisyyttä pidetään yllä? Miten projektien etenemistä seurataan?

Ennen koronavirusta yliopisto oli paikka, jossa valtaosa työntekijöiden välisestä vuorovaikutuksesta tapahtui. Koronavirus on vienyt vuorovaikutuksen verkkoon erilaisille alustoille ja typistänyt vuorovaikutustilanteet verkkotapaamisiksi, jotka pitää sopia etukäteen. Tutkimuksen kannalta spontaanien kohtaamisten puuttuminen saattaa luoda todellisia ongelmia ennemmin tai myöhemmin etätyön jatkuessa. Moni tutkimus saa alkunsa kahden tai useamman tutkijan satunnaisesta keskustelusta.

Spontaaniuden puutteen lisäksi etätyössä tapahtuvia verkkokeskusteluja vaivaa myös toinen ongelma. Verkkokeskusteluissa on mielestäni vaikeampi ennakoida, milloin toinen keskustelija haluaa ottaa puheenvuoron itselleen tai missä kohtaa voin itse alkaa puhua. Seurauksena keskusteluihin tulee paljon keskeytyksiä, jossa selvitellään, kuka ottaa seuraavan puheenvuoron. Samoin minun on ollut vaikeampi tulkita ns. rivien välissä ilmaistuja tai sanoittamattomia mielipiteitä. Kaikki keskustelu etätyössä ei tapahdu verkkoon välitetyn kuvan ja äänen vaan esimerkiksi tekstin avulla, mikä on mielestäni vaikeampi väline yhteisymmärrykselliselle keskustelulle.

Olen huomannut, että tunnin verkkopalaveri vie paljon enemmän energiaa kuin tunnin lähipalaveri. Minulla on verkkopalavereita keskimäärin noin kaksi kertaa viikossa. Voin vain kuvitella kuinka paljon energiaa palavereihin kuluu työntekijöiltä, joilla on useampi etäpalaveri päivässä.

Etätyössä on myös monia positiivisia puolia. Olen pitänyt lyhentyneestä työmatkasta, mistä vapautuneen ajan olen käyttänyt liikuntaan. Työpaikkani on nykyään laajempi kuin vuoden alussa, koska voin kävellä ulkona kokouksen aikana tai voin mennä lukemaan artikkelia sohvalle työtuolin sijaan. Lisäksi yhteiset lounastauot vaimoni kanssa ovat tuntuneet merkityksellisiltä.

On mahdollista, ettei vanhaan normaaliin enää palata, kun tottumisen myötä etätyön suosio kasvaa. Etätyön lisääntyessä tarvitaan keskustelua, kuinka vuorovaikutuksessa ollaan verkon välityksellä mahdollisimman hyvin. Toistaiseksi olen itse suhtautunut lisääntyneeseen etätyöhön vain ohimenevänä jaksona. Keskustelua etätyön kehittämisestä voisi hyödyttää se, että etätyöhön suhtauduttaisiin poikkeustilan sijaan, ainakin osan työntekijöistä, tulevaisuutena.