Sini Mikkola

Historioitsija ajankohtaista aihetta tutkimassa: kriisitiloja ja uusia oivalluksia

Sini Mikkola 2.10.2020
| | Ei kommentteja

Kirjoittaessani erästä parhaillaan työn alla olevista artikkeleistani sain itseni kiinni ajatuksesta: ”Apua! Onkohan koko aihe jo ihan vanhentunut, jos se julkaistaan ensi vuonna?!” Tämä ei liene tuntematon ajatus monelle sellaiselle tutkijalle, jonka tutkimusaiheet ovat vahvasti kiinni tässä päivässä. Itse en ole kuitenkaan koskaan aiemmin joutunut pohtimaan tämän kaltaista kysymystä.

Olen tutkinut pääosin reformaation historiaa, siis noin viisisataa vuotta vanhoja tapahtumia. Kun ajallinen ero tutkijan ja tutkimuskohteen välillä on näin suuri, ei ole usein paljonkaan merkitystä sillä, tuleeko tutkimus ulos vuonna 2020 vai esimerkiksi vuonna 2023. Voin tutkia vaikkapa reformaatioajan naisten itseoikeuttamisen keinoja aivan rauhassa vuosikausia pelkäämättä, että aika ajaa tutkimusaiheeni ohi ja tekee sen merkityksettömäksi. Yksi harvoista huolista tässä suhteessa on pysyä mukana alati kasvavan tutkimuskirjallisuuden tuntemisessa.

Tänä vuonna olen kuitenkin ottanut oppiainerajat ylittävän loikan. Olen toki tehnyt vastaavaa aiemminkin yhdistäessäni kirkkohistorialliseen tutkimukseen esimerkiksi sukupuolentutkimuksen tai systemaattisen teologian (eli lyhyesti sanoen uskonnollisen opin tutkimuksen) teorioita ja metodeja. Nyt olen kuitenkin kohdistanut katseeni tähän päivään ja kerännyt käytännöllisen teologian kollegani kanssa kaksi kyselyaineistoa COVID-19-epidemian vaikutuksista luterilaiseen ehtoollisenviettoon. Tässä ollaan siis niin sanotusti ajan hermolla. Kokopäivätoimisen historioitsijan perspektiivistä ajan hermolla oleminen tarkoittaa ainakin kolmea asiaa: iloa, uudenlaista stressiä ja varsin suurta hämmennystä.

Selvästi positiivinen puoli tästä päivästä nousevan tutkimusaiheen valinnassa on se, että sitä ei tarvitse juuri perustella. Ei rahoittajille, ei suurelle yleisölle eikä tiedeyhteisölle. Esimerkiksi koronaepidemian merkitys ihmisyksilöiden ja -yhteisöjen elämässä on selviö jokaiselle tässä ajassa elävälle. Historioitsijan usein kohtaama kysymys ”So what? Mitä merkitystä tutkimusaiheellasi on nykyajan maailmassa?” ei siten realisoidu – ainakaan samalla painokkuudella – tämän päivän aiheiden parissa. Historiallisia aiheita tutkiessani ja niihin tutkimusrahoitusta hakiessani olen sen sijaan viettänyt valtavasti aikaa perustellen yhä uudelleen (ja toivoakseni yhä paremmin) sitä, minkä vuoksi aiheeni on relevantti myös tämän päivän näkökulmasta.

Vaikea tai huolta herättävä puoli ajan hermolla olevan aiheen kanssa on nimenomaan se, että ajankohtaisilla asioilla on taipumus vanheta nopeasti. Se, mikä on uusinta uutta tällä viikolla, ei väistämättä ole sitä enää ensi viikolla. Toki esimerkiksi koronaepidemia näyttää olevan keskuudessamme vielä jokusen hetken. Tästä huolimatta minua mietityttää kysymys siitä, onko tutkimuksellamme relevanssia vielä siinä vaiheessa, kun se on läpikäynyt referee-prosessit (toivottavasti menestyksekkäästi) ja se julkaistaan. Useimmitenhan artikkelin julkaisuprosessi on vähintään kuukausien – joskus jopa vuosien – mittainen. Jonkinlaista paineen tuntua nousee vielä siitä, että tutkimuksen tekeminen uudesta aiheesta on kilpajuoksua ajan lisäksi myös toisten tutkijoiden kanssa. Se on vähän kuin avaruuden valloitusta: kuka ehtii ensiksi täräyttää oman lippunsa kuun pinnalle?

Sitten se itse tutkimuksen tekeminen, jota yllä kuvasin termillä ”hämmennys”. Siinä missä aineisto on historiantutkimuksessa jo olemassa, kyselyn tekeminen tarkoittaa sitä, että minun on ensin keksittävä sellaiset kysymykset, joiden avulla saatan saada kasaan aineiston, joka vastaa minua kiinnostaviin teemoihin. Martin Lutheria, 1500-luvun reformaattoria tutkiessani valmista tutkittavaa tekstimassaa on kymmeniä tuhansia sivuja – sen kun istun lukemaan (hieman oikoen sanottuna, toki asia ei ole ihan näin yksinkertainen).

Lutherin tuotantoa. Kuva: Wikimedia Commons.

Kyselytutkimuksen kanssa aloitimme sen sijaan valkoiselta paperilta. Keräsimme aineistot e-lomake-ohjelman kautta. Jälkimmäisen kyselyn julkaisemisen jälkeen kävi ilmi, että koko e-lomakkeesta ollaan luopumassa Itä-Suomen yliopistolla seitsemän päivää sen jälkeen, kun kyselymme oli tarkoitus sulkeutua. Siis mitä, vanhenevatko ohjelmistotkin tätä vauhtia?! Tästä järkytyksestä selvittyäni, kyselyiden umpeuduttua, avasin lomakenäkymän eteeni. Ohjelma antoi ylälaidassa mahdollisuudeksi ladata raportin Exceliin tai käyttää vaikkapa SPSS:ää. Lukuisia muitakin mahdollisuuksia oli, mutta niistä en ymmärtänyt sitäkään vähää. En tiennyt, miten käyttää SPSS:ää, joten klikkasin itselleni Excel-raportin. Raporttia tutkaillessani en voinut olla kysymättä yhtä olennaista kysymystä: mitä tälle nyt pitäisi oikein tehdä? Jatkokysymyksinä ovat olleet muun muassa: Miten teen piirakkataulukon – tai ylipäänsä minkään taulukon? Mikä mieli on laskea prosentteja? Miksi olen siis tekemässä sitä, jos en ymmärrä minkä vuoksi sitä teen? Mikä on regressioanalyysi ja miten se tehdään? Lukioaikaisista tietotekniikan ja matematiikan opinnoista 1990-luvun lopulla ei ole valitettavasti ollut näiden ja monien muiden kysymysten kanssa sanottavaa hyötyä.

Kun joudut aloittamaan tyhjästä. Kuva: Wikimedia Commons.

Ymmärrän, että tässä vaiheessa joku saattaa kyseenalaistaa kompetenssiani käytännöllisen teologian alan tutkimuksen tekijänä. Näin olen tehnyt minäkin. Aineistoamme nyt muutaman kuukauden ajalla tutkittuani olen kuitenkin huomannut, että voin käyttää esimerkiksi avovastausten analysoimiseen varsin samankaltaisia tutkimuksellisia työkaluja, joita olen käyttänyt historiallisenkin materiaalin kanssa. Uudenlaiseen tutkimuskirjallisuuteen perehtyminen on ollut äärimmäisen kiinnostavaa, eikä sinänsä mitään uutta: minkä tahansa tutkimuksen tekeminen edellyttää jatkuvaa uuden oppimista muiden tutkimuksia lukemalla. Ja sokerina pohjalla: kollegiaalinen tuki on ollut kullanarvoista. Yhteisartikkelia kirjoittaessa (jollaista en muuten ole koskaan aiemmin tehnyt) olen jatkuvassa yhteistyössä kollegan kanssa, jonka kanssa voin keskustella oppiaineidemme sisällä tehtävän tutkimuksen ominaispiirteistä, eroista ja yhtäläisyyksistä.

En ole koskaan pitänyt itseäni stereotypioiden pölyttyneenä historioitsijana. Siitä huolimatta huomaan, että tutkimuksellisesti aivan uuden tekeminen virkistää – ja antaa toivottavasti uudenlaisia näkökulmia myös historiantutkimukseen. Pienimuotoisista kriiseistä ja ajoittaisesta oman osaamisen kyseenalaistamisesta huolimatta sanoisin siis, että oppiainerajojen ylitys on monella tapaa positiivinen kokemus. Todennäköisesti jatkan tällaisia testailuja jatkossakin.

Vieraileva kirjoittaja Sini Mikkola on teologian tohtori ja työskentelee kirkkohistorian yliopistonlehtorina Itä-Suomen yliopistossa. Sini on vieraillut blogissa ensimmäistä kertaa elokuussa, kirjoittaessaan yhdessä Suvi-Maria Saarelaisen kanssa tekstin Ässät hihassa ja pakka sekaisin.

Jaa kirjoitus somessa

Samankaltaiset julkaisut

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Sosiaalinen media

Aihepilvi

Arkistot