Väitöskirjaopintojen viimeisinä vuosina tohtorikoulutettavat joutuvat usein pohtimaan mitä työltään ja uraltaan väitöksen jälkeen haluavat. Perinteinen jako on kulkenut karkeasti tiedeuran ja muun maailman, luonnontieteissä akateemian ja teollisuuden, välillä. Nykyisin tuo raja on onneksi häilyvämpi ja vähemmän mustavalkoinen, ja akateemiselle uralle voi lähteä yrityksissäkin. Itsellänikin tämä pohdinta väitöksen jälkeisestä elämästä alkaa olla pian ajankohtainen, sillä väitöstyöni alkaa olla jo reippaasti yli puolen välin.

Oma sukupolveni on hiljalleen kasvanut kohti epäprotestanttista työkulttuuria, jossa (ainakin näennäisesti) työn sisältö ja tarkoitus ovat tärkeämpiä mittareita kuin kova palkka ja korskea titteli. Uraohjaamoissa ja selfhelp-oppaissa kehotetaan pohtimaan omia unelmiaan ja intohimon kohteitaan, ja jalostamaan näistä itselleen tavoitteeksi maailman paras työ. Samalla tarinatalous on hiipinyt ansioluetteloihin ja työnhakuun. Sen lisäksi, että kertoo osaamisestaan ja taidoistaan, pitää myös palvelumuotoilla itselleen tarina tai kertomus. Sellainen, joka tiivistää kokemuksesi ja unelmasi simppeliksi paketiksi, ja joka on helppo myydä eteenpäin.

Kun unelmien työn on saanut formuloitua takaraivoonsa, täytyy löytää keinot sen saavuttamiseen. Unelmien jahtaamiseen annetaan yleensä ohjenuoriksi (selkeiden päämäärien lisäksi) kaksi toimenpidettä: karsi kaikki se turha, joka ei vie sinua kohti unelmaasi, ja varaa tarpeeksi aikaa unelmien eteen työskentelylle. Kovimmat puheet LinkedIn-seinällä neuvovat pitämään ympärillään vain ne ihmiset, jotka tukevat sinua unelmien saavuttamisessa, ja jotka ovat itseäsi älykkäämpiä.

Näin jälkiviisana voin todeta oman työ-, harrastus ja opiskelu-urani osalta, että systemaattinen unelmien jahtaaminen on ollut vain kaukainen haave. Sen sijaan olen nähtävästi onnistunut noudattamaan Pertti ”Spede” Pasasen elämänfilosofiaa, joka kuului jotakuinkin näin:

”Ei minulla ole toteutumattomia haaveita. Tekeminen ja haaveileminen on minulle yksi ja sama asia. Jos joku asia alkaa kiinnostaa, niin ryhdyn toteuttamaan sitä.”

Speden filosofian noudattaminen vaatii hyvää itsetuntemusta, sillä muutoin päätyy helposti juoksemaan massan mukana, aina uusiempien trendivirtausten perässä. Samalla spedemäisyys kuitenkin helposti johtaa siihen, että tulee harjoittaneeksi taitojaan monella eri osa-alueella, koska valintoja ei määritä niin vahvasti unelmien muotoon puetut tavoitteet.

Kun rönsyilee moneen suuntaan, on melko epätodennäköistä, että pääsisi yhdellä saralla kirkkaimmaksi huippuosaajaksi. Olisi taivaallista ymmärtää funktioavaruuksien syvin olemus, tai puhua sujuvasti saksaa. Sen sijaan osaan nyt analysoida Reykjavikin jäätelökioskien toimintastrategioita, ja pohtia vaihto-opiskelijan hiilijalanjäljen laskemisen kompleksisuutta, kiitos spedemäisellä mentaliteetilla tehtyjen kurssivalintojeni. Rönsyily ei ole aina positiivinen asia, mutta toisaalta johtaa usein monipuolisempaan katsantokantaan, joka taas auttaa laittamaan ilmiöt isompaan viitekehykseen. Ja jos ei muutoin onnistu perustelemaan itselleen erikoisia kurssivalintojaan, voi aina vedota sivistyksen ihanteeseen, joka kyynisestä näkövinkkelistä katsottuna näyttää välillä unohtuneen yliopiston päätehtävistä.

Väitöskirjatyön keskellä huomaan usein unohtavani, että jatko-opinnoissa ja uraputkessa saa ja pitää olla tilaa asioille, joista ei varsinaisesti ole suoraa hyötyä, mutta jotka tuottavat vain puhdasta iloa. Siksi yritän hiljentää mielensopukoista kalseat äänet, jotka kehottavat valitsemaan ensisijaisesti työtehtäviä, jotka näyttävät hyvältä ansioluettelossa. Maailmasta tulee harmaa paikka jos kaikelle toiminnalle pitää määrittää itseisarvon sijaan välinearvo. Samasta syystä olen yrittännyt parhaani mukaan olla ajattelematta liikaa väitöksen jälkeistä elämää. Täytynee vain toivoa, että kaiken maisemamatkailun ja alalta toiselle seilaamisen lopputuloksena päädyn työskentelemään tehtäviin, joissa työuran kukkakaalimaisuus on vain positiivinen asia.