Suvi Saarelainen
Suvi Saarelainen
Sini Mikkola

Ässät hihassa ja pakka sekaisin

Suvi Saarelainen Sini Mikkola 21.8.2020
| Ei kommentteja

Itä-Suomen yliopiston teologian osasto oli murroksessa ja henkilöstö sekä opiskelijat suunnattoman hämmennyksen vallassa alkuvuodesta 2019: tammikuussa 2019 työnsä yliopistonlehtorina aloitti Sini, helmikuussa samaan työhuoneeseen tupsahti yliopistonlehtori Suvi. Kuluneen puolentoista vuoden ajan Suvi ja Sini, Sini ja Suvi ovat menneet autuaasti sekaisin pienellä osastollamme ja vähän laajemmissakin ympyröissä. Legendan mukaan eräässä kahvipöytäkeskustelussa muuan Suvin ja Sinin kollegoista pohti, kuka näitä nuoria naisia voi millään erottaa toisistaan. Mistähän tämä johtuu? Tässä kirjoituksessa jaamme anekdootteja tilanteista, joissa olemme olleet kuluneen puolentoista vuoden aikana.

Tarkastellaanpa ensin arvon yliopistonlehtoreiden yleisiä tuntomerkkejä ja ulkoista habitusta. Ammattinimike on sama – kuten oli ensimmäiset kuukaudet myös työhuone – ja molempien nelikirjaiminen nimi alkaa S-kirjaimella. Sanomattakin on selvää, että nimet myös sointuvat kauniisti toisiinsa. Molempien lehtoreiden pituus on keskimäärin 160 senttimetriä, rakenne hoikahko, kengänkoko samaa luokkaa. Hiusten väristäkään eroa ei huomaa, sillä molemmat ovat “vaaleita”, kuten heitä on kuvattu. Huumori on samankaltainen. Olemme tyttölasten äitejä ja papeiksi vihittyjä. Väittelimme Helsingin yliopiston teologisesta tiedekunnasta samana vuonna. Ja mikä hämmentävintä, olemme alkaneet totella sujuvasti omien nimiemme lisäksi myös toistemme kutsumanimiä. Lukija alkanee pikkuhiljaa ymmärtää, millaiseen varsin kinkkiseen tilanteeseen sekä työtoverit että opiskelijat ovat joutuneet.

Kosketus Ässien realiteettiin

Opiskelija koputtaa oveen, jonka Suvi avaa. Opiskelija kertoo, että etsii kumpaa tahansa, Siniä tai Suvia, vastaamaan muutamaan kysymykseen opiskelijoiden lehteä varten ja muotoilee asian suunnilleen näin: ”Yhtään en tiedä kumpi olet, mutta voitko sä tulla tähän mukaan?”

Toinen opiskelija koputtaa oveen. Sini on yksin työhuoneessa, ovi on auki. Sini kutsuu opiskelijan peremmälle. Opiskelija tuijottaa Siniä hetken epävarmasti ja hieman tutkien. “Niin mä siis etsin sitä opettajaa, joka tietää noista sielunhoidon soveltavista. Se taitaa olla se toinen.” Sini myöntää, että näin juurikin on.

Erään tapahtuman suunnittelupalaverissa opiskelija katsoo Suvia silmiin ja aloittaa: ”Sini, mitä mieltä sä olet…” Tässä vaiheessa tottuneesti Suvi kertoo ajatuksensa ja katsoo parhaaksi, että ei enää korjaa omaa nimeään.

Työkokouksessa, jossa olemme molemmat paikalla, kollega kysyy Suvilta, mikä aika hänelle sopii seuraavan, pienemmän ryhmän palaveriajaksi. Olemme molemmat hetken hiljaa hämmentyneinä, sillä pienempään työryhmään on ollut alun perin menossa Sini. Joudumme luonnollisesti tarkastamaan, kumpaa meistä hän siis tarkalleen ottaen tarkoittaakaan.

Sähköposti tuo Suville viestin: ”Hei, olen laittamassa sinulle postia kotiosoitteseen. Onhan osoitteesi: XXX?” Ystävällinen vastaus henkilölle kuuluu: ”Hei, kiitos viestistä. Osoitteesta päätellen olet tavoitellut kollegaani Sini Mikkolaa. Hän osannee vahvistaa, että osoite on varmasti oikein”.

Työyhteisöpäivät ja yhteiset palaverit ovat osoittautuneet monilla tavoin riemastuttavimmiksi nimien (ja ehkä myös identiteettien?) sekaannusten suhteen. On normaalia, että saman palaverin aikana nimemme menevät sekaisin useammalta kollegalta, ja vieläpä moneen otteeseen (“Niin Sini – eikun Suvi on tosiaan valmistellut tätä asiaa…” “Suvi, Sini, kumpi sä nyt olet?!”). Monet pidättäytyvätkin nykyään lausumasta nimiämme ääneen. Sen sijaan he ovat kehitelleet erilaisia keinoja kiertää tarvetta mainita meitä nimeltä. Suosituksi on tullut esimerkiksi käyttää molemmat sisäänsä sulkevaa nimikettä “Ässät”. Esimerkki kokouksesta: “Siis kumpi teistä tähän asiaan laitetaan vastaavaksi?! Onko se nyt Sini vai Suvi? Saarelainen vai Mikkola? Jos mä vaan laitan tähän muistioon, että Ässät hoitaa?” Kun siis kuulemme termin “Ässät”, tiedämme jo, että keskustelu on kohdennettu meihin molempiin – tai vaihtoehtoisesti on myös mahdollista, että keskustelukumppani pinnistelee epätoivoisesti pohtiessaan kumman kanssa on tekemisissä ja yrittää yhtä epätoivoisesti peitellä sitä. Työkavereille lohdutuksena mainittakoon, että nimemme ovat menneet sekaisin myös kirkollisissa piireissä, toimittajien keskuudessa sekä lehtijutuissa.

Edellä sanotusta huolimatta otamme asian edelleen lähinnä huumorimielessä. Viime pikkujoulukauden koittaessa olimme valmistautuneet siihen, että meidät uusina työntekijöinä nakitettaisiin pikkujoulujuhlien järjestelyvastuuseen. Niinpä olimme suunnitelleet teeman jo ennalta. Se oli “Ässät hihassa”.

Minä vai me?

On inhimillistä ja ymmärrettävää, että samankaltaiset nimet menevät sekaisin. Olemme molemmat tottuneet jo lapsesta saakka siihen, että välillä oma nimi vääntyy toisenlaiseen muotoon – ja nimenomaan sillä tavoin, että Sinistä tulee Suvi ja Suvista Sini. Ristiriidan kokemuksen synnyttää se, että yhtäältä havaitsemme meissä olevan paljon samaa, mutta toisaalta meillä on vahvasti toisistamme erilaiset (ja erilliset) identiteetit. Työelämässä, kuten myös muissa elämisen konteksteissa, ihminen toivoo luonnollisesti olevansa olemassa, nähty ja hyväksytty omana ainutlaatuisena itsenään.

Kysymys nimien ja henkilöiden sekaantumisesta on kuitenkin ilmiönä mielenkiintoinen. Siinä ollaan nähdäksemme idean ja identiteetin, tai joukon ja yksilön, rajapinnoilla. Kun edustamme “nuorten” tai “naisten” joukkoa, yksilölliset identiteetit jäävät syrjään, jolloin eron tekeminen välillemme on vaikeaa. Emme siis edusta omia itsejämme vaan ennen kaikkea jotakin joukkoa, johon voidaan liittää kollektiivisia ominaisuuksia. Näin käy monesti silloin, kun kyse on vieraammasta ihmisestä. Mitä tutummaksi ihminen tulee, hän ei niinkään ole enää jonkin yleisen joukon edustaja vaan hänet koetaan yksilönä, jolla on oma identiteetti. Tällöin esimerkiksi ikä tai sukupuoli nähdään yhtenä tekijänä hänessä, mutta se ei määritä häntä kokonaisvaltaisesti. Ilmiö on nähtävissä historiassa, kuten Sini on todennut tutkittuaan 1500-luvun reformaattori Martin Lutherin nais- ja mieskäsityksiä. Se on nähtävissä myös tänä päivänä, kuten esimerkiksi Politiikkaradiossa 23.6.2020 haastatellun professori Johanna Kantolan tekemä analyysi perussuomalaisten puolueen julkisesta toiminnasta osoittaa (haastattelu on kuunneltavissa osoitteessa https://areena.yle.fi/audio/1-50554128).

Edellisen valossa näyttää siis todennäköiseltä, että mitä pidempään olemme työyhteisömme jäseniä ja mitä tutummaksi tulemme, sitä vähemmän nimisekaannuksia ilmenee. Yksi asia tässä vielä tosin huolestuttaa. Jonakin kauniina päivänä saattaa nimittäin käydä niin, että esittelemme itsemme vahingossa väärällä nimellä.

Jaa kirjoitus somessa

Samankaltaiset julkaisut

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Sosiaalinen media

Aihepilvi

Arkistot