Hanna-Ilona Härmävaara
Hanna-Ilona Härmävaara

Rakkaudella, Hanna-Ilona

Hanna-Ilona Härmävaara 29.5.2020
| | | Ei kommentteja

Vihaan kirjoittamista. Vihaan sitä niin paljon, että tartun kynään aina vasta viime tingassa. Kalmanlinjojen puskiessa päälle ja usein niiden jo mentyä. Kirjoittamisen prosessi on vastenmielinen, ja tuntuu, että on vaikeaa saada teksti soimaan. Tutkimuksenikin esitän mielelläni suullisessa muodossa, kun taas artikkelin takominen ahdistaa joka kerta. Työkseni opetan kirjoittamista kahdella eri kielellä ja tunnen itseni vitsin stereotyypiksi. En osaa, joten opetan.

Siksi Akatemian jalkaväkeen kirjoittaminen on ollut vapauttavaa. Vaikka lapsesta asti kirjoittamistani on kehuttu ja vaikka rakastan kieltä työvälineenä, en koskaan ole kirjoittanut huvikseni. Tässä blogissa olen ensimmäistä kertaa julkisesti jäsentänyt ehkä vuosikausiakin kahvipöydissä pyörittämiäni ajatuksia paperille ja olen onnistunut tekemään sen aika matalalla kynnyksellä. En ole välittänyt, vaikka jokainen ilmaus ei olisi huippuunsa hiottu tai vaikka en joka kerta olisi onnistunut tekemään yksityisestä yleistä.

Siksi mieltäni onkin lämmittänyt huomata, että tekstejäni on luettu ja että ne ovat herättäneet ajatuksia ja tunteita. Merkityksellisimpiä ovat olleet kommentit, joiden kirjoittajat ovat kertoneet minun onnistuneen sanottamaan heidän tuntojaan. Olenhan kirjoittanut akateemisen elämän iloista ja suruista: tutkimuksen ja opetuksen yhteensovittamisen vaikeudesta, konferenssimatkojen riemuista, työpaikkakiusaamisesta ja toisaalta työyhteisöjen voimasta.

Villeintä on ollut huomata parin kirjoituksen lähteneen viraaliksi. Akateemisen työn epävarmuutta, kutsumusammatin käsitettä ja joskus epäsuhdassa olevaa palkkausta ruotivaa juttuani siteraattiin ammattiliitossa saakka. Tekstin aiheuttama keskustelu ja kommentointi sai pelkäämään leimaantumista, mutta nopeasti kirjoitus unohtui, kuten kaikki muutkin myrskyt somevesilaseissa. Toinen, kielen ammattilaisutta käsittelevä teksti palasi yllättäen eteeni, kun työnantajani Opetushallitus pyysi saada käyttää sitä suomen kielen opiskelijoiden kesäkurssin pääsykokeen pohjatekstinä. Tuntui kivalta, että olin tuottanut jotain, jonka katsottiin olevan opiskelijoille relevanttia.

Kirjoittaminen on ollut vapauttavaa myös siksi, että olen teksteissäni saanut jakaa ajatuksiani äidinkielelläni. Huomasin, etten ole kirjoituksissani kajonnut englannin kielen valta-asemaan tieteen maailmassa, mikä on monikielisyyden tutkijalta jokseenkin yllättävä veto. Suomen ja viron kielen tutkijalta on samoin tietyssä määrin yllättävää se, että kirjoitan lähes kaiken tutkimukseni englanniksi. Sen verran voin asiasta näin loppukaneetissani todeta, että englanniksi kirjoittaminen on helvetin hankalaa, vaikka Yhdysvalloissa töissä on vierähtänyt jo neljä vuotta. Suomi on ainut kieli, jolla on edes mahdollisuus soida näppäinteni kilkkeessä.

Olen siis kiitollinen. Kiitos Tommille ja Opalle mukaan kutsumisesta, kiitos kaikille kanssakirjoittajille tuesta ja hauskasta, eri puolille maailmaa ripoteltujen akateemisten tyyppien yhteisöstä. Kiitos lukijoille siitä, että olette viitsineet klikata linkkiä, lukea tekstiä ja joskus jopa kommentoida. Kiitos kaikista rohkaisuista, olkoon ne sitten äidin kehuja tai se lukijapalaute, jota en koskaan tule unohtamaan: ”Lisää törkyä!” Erityisesti kiitän niitä kommentteja, jotka ovat saaneet tuntemaan, etten ole ajatuksineni yksin.

Näin kiitoksin siirryn takavasemmalle katselemaan Seattlen auringonlaskuja toivottavasti ansaittu aikuisvirvoke kädessäni. Jos minusta joksus vielä kuuluu, palaan vierailevana tähtenä. Siihen asti moi!

Rakkaudella,

Hanna-Ilona

Jaa kirjoitus somessa

Samankaltaiset julkaisut

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Sosiaalinen media

Aihepilvi

Arkistot