Naisen muotokuva jossa puolet kasvoista peitetty mustalla naamiolla

Mietin kauan tämän postauksen aihetta, kokeilin erilaisia vaihtoehtoja, yritin keksiä mistä muut haluaisivat lukea, minkälainen tieto tai mietintä olisi hyödyksi tai huviksi lukijalle. Halusin niin kovasti kirjoittaa jostakin muusta kuin koronaan liittyvistä aiheista. Jostakin oikeasti tutkimukseen liittyvästä. Lopulta oli kuitenkin pakko hyväksyä että tällä hetkellä päällimmäisenä ajatuksissa ei ole palava himo selvittää 1600-luvun kuninkaan muotokuvien psykologista taustaa, vaan muut, arkisemmat aiheet: oma ja muiden hyvinvointi, yksilön yhteiskunnallinen vaikuttavuus, maailman meno ja tulevaisuus. Ja se on ihan ok.

Stereotyyppinen (historian)tutkija on hiljainen proffa-tyyppi, intohimoinen, keskittynyt, välittää (melkein) ainoastaan omasta tutkimusaiheestaan, ei tarvitse työyhteisöä, työtilaa, turvattua palkkaa eikä keskittymistä häiritse melkein mikään. Mistä ihmeestä tämä oletus on saanut alkunsa? Kukaan tuntemani tutkija ei oikeasti sovi tähän stereotypiaan (onneksi)!

Silti minulla postauksen aihetta pohtiessa oli jatkuvasti takaraivossa ajatus, että en voi julkisesti myöntää että oma tutkimus ei oikeastaan tällä hetkellä kiinnosta. Pelko, että en sovi tutkijaksi, että olen jotenkin onnistunut huijaamaan itseni tähän väitöskirjaprojektiin ja että minun rahoitukseni olisi pitänyt mennä jollekin toiselle.

Viime vuosien aikana lisääntyneet kirjoitukset huijarisyndroomasta tekevät huojentavan selväksi että en ole ainoa, joka kokee yllä olevia pelkoja :P Pitää kai vain hyväksyä, että omien ajatusmallien muuttaminen vie aikaa. Haluaisin kuitenkin ihan pikkuisen kiittää koronaa siitä, että nämä ajatusmuodot tuntuvat muuttuvan huomattavasti nopeammin juuri nyt.

Poikkeustilanne on muuttanut ystävyyssuhteita, parisuhdetta ja perhesuhteita, mutta erityisesti työyhteisöä. Etä-kahvittelut, -kokoukset ja muut antavat pienen pilkahduksen kollegoiden arkeen – kenellä on city-viidakko olohuoneessa, kenellä värikkäät seinät, kenellä koko seinän peittävä kirjahylly. Kotisohvalla istuminen tuo myös osittain alitajuisesti hieman henkilökohtaisemman vivahteen työ-persoonaan.

Itse koen että tämä muutos on tuonut mukanaan inhimillisyyttä ja sisäistä hyväksyntää sille, että omaan elämään kuuluu muutakin kuin tutkimus. Hyväksyntää sille, että tutkijan rooli on vain yksi elämäni rooleista, ja välillä se rooli innostaa vähemmän kuin muut roolit. Ja se on ihan ok.