Jatkan samoilla kirjoituslinjoilla kuin Hanna-Ilona, Fanny, Opa ja Suvi aiemmin ja avaan ajatuksiani koronatilanteesta. Lisäksi sivuan myös Suvin aiemman tekstin aihetta (etätyöskentelyä) ja Annan pohdintoja tutkijan hyveistä (tylsyydestä, tyhmyydestä ja laiskuudesta). Nämä kaikki asiat ovat nimittäin olleet viime viikkoina vahvasti arjessa läsnä.

Taannoinen tutkimusvierailuni Kööpenhaminaan päättyi kuin kananlento. Kun Tanskan mediassa alettiin puhua rajojen sulkemisesta, tanskalaiset alkoivat hoputtaa meitä lähtemään varmuuden vuoksi: ei voinut enää olla varma, kuinka hankalaksi liikkuminen pian kävisi. Kun yliopisto päätti sulkea ovensa ja loppukurssimme järjestelyt varmistuivat, varasin pikapikaa lennon kotiin seuraavalle päivälle. Pikasiivosin asuntoni ja matkasin ahdistuneena tyhjentyneessä metrossa palauttamaan avaimia ja raahasin matkalaukut niin ikään hiljenneelle lentokentälle.

Suomen maaperällä huokaisin helpotuksesta ja matkasin suoraan lentokentältä taksilla kahden viikon kotikaranteeniin, joka on nyt venynyt puolentoista kuukauden mittaiseksi eristykseksi. Ensialkuun hämmästelin karanteenista käsin, kuinka rauhallisesti pandemiaan suhtauduttiin Suomessa, kun Tanskassa oli ollut härdelli päällä jo useamman päivän ajan. Pian Suomikin seurasi perässä ja ensimmäiset mittavat rajoitukset tulivat voimaan seuraavalla viikolla saapumisestani.

Eristyksen ajan olen nyt harjoitellut tehokasta (tai useimmiten melko tehotonta) etätyöskentelyä, joka kyllä oli minullekin entuudestaan tuttua. Itselleni venyneen etätyöajan myötä hankalimmaksi on osoittautunut päivärytmistä kiinni pitäminen sekä työn ja vapaa-ajan erottaminen. Tämän kuitenkin olen antanut itselleni anteeksi ja ajatellut, että ei sen niin väliä, milloin työt tulevat tehtyä, kunhan ne tulevat tehtyä. Mutta ongelmana on myös ollut se, että työt eivät aina oikein tule tehtyä. Hanna-Ilonan ennustuksen mukaisesti olen huomannut, että asioiden aikaansaaminen on tällä hetkellä erityisen takkuista. En todellakaan koe olevani nyt erityisen tehokas, luova tai innovatiivinen, ja ajoittain tutkimustyö maistuu puulta.

Enemmän aikaansaamisen tunteita olenkin nyt kokenut opetuksen organisointitöissä, joissa tehtävänäni on muun muassa ollut kerätä koulutusohjelmien kurssien poikkeuksellisia opetus- ja arviointikäytäntöjä yhteen. Olen siis lähetellyt luennoitsijoille hirvittävän määrän sähköposteja ja täyttänyt (joskus hiukan ärtyneiden) vastausten pohjalta exceliä. Ei kovin jännittävää, mutta ainakin saan jotain hyödyllistä aikaiseksi. Samalla olen saanut seurata aitiopaikalta laitoksemme opetuksen poikkeusjärjestelyjä.

Suurin osa opettajista ja opiskelijoista on suhtautunut muutoksiin ilahduttavan avoimin mielin. Opettajat saivat muokattua opetuksensa pikavauhtia etäopetukseksi, eikä kursseja jouduttu kokonaan perumaan. Poikkeustilanteessa sekä luennoitsijat että kurssiassistentit ovat varmasti joutuneet venymään huomattavasti. Helppoa ei myöskään ole ollut opiskelijoilla, jotka ovat joutuneet omaksumaan yhtäkkiä suuren määrän uusia käytäntöjä muutenkin stressaavassa tilanteessa. Joillain kursseilla myös työmäärä on vaihdellut muutosten myötä suuntaan ja toiseen, mikä on hankaloittanut opiskelijoiden elämää. Onneksi tilanne vaikuttaisi nyt tasoittuneen. Mielenkiinnolla seuraan muutaman seuraavan viikon aikana, kuinka kurssien etätenttien järjestelyt onnistuvat.

Tässä tilanteessa toivoisin opiskelijoille sekä opettajille – ja meille kaikille muillekin – armollisuutta itseämme ja toisiamme kohtaan. Kun kokonaistilanne on ahdistava ja huolestuttava, ei voi vaatia itseltään tai muilta täyttä panosta ja huippusuorituksia. Ehkä nyt olisi hyvä aika antaa kaikille lupa vähän aikaa vain olla ja rentoutua ilman ylimääräisiä paineita?

Ja yritetään nähdä myös hyvät asiat kaikesta kurjasta huolimatta. Vaikka suuri osa normaalista elämästä onkin nyt tauolla, ei esimerkiksi kevättä aurinkoisine, lämpimine päivineen ole peruttu!