Hanna-Ilona Härmävaara
Hanna-Ilona Härmävaara

In sickness and in health

Hanna-Ilona Härmävaara 20.3.2020
| | | | Ei kommentteja

Tässä kirjoituksesta ei pitänyt tulla korona-aiheista. Sen piti kuitenkin koskettaa terveyttä ja fyysisen terveyden roolia akateemisen ammattilaisen arjessa, joten olkoon se vähän myös koronasta. Ennen kaikkea se on kuitenkin siitä, miten aivotyöläiset tekevät työtään myös muulla kehollaan ja miten muun kehon terveyden menettäminen voi vaikuttaa aivotyön tehokkuuteen. Tässä kirjoituksessa puhun vain itsestäni ja omasta kehostani. Jos joku löytää jutusta samastumiskohteita, hyvä niin. Jos joku saa siitä lohtua, vielä parempi. Kokemuksesi voi kuitenkin olla aivan erilainen, ja hyvin todennäköisesti en edes ymmärrä, kuinka hyvin asiani loppujen lopuksi ovat.

Olin aika tarkkaan kolme vuotta sitten viimeistelemässä väitöskirjaani Berliinissä. Minulla ei ollut mitään varsinaista syytä lähteä Saksaan, mutta halusin pois normaalista arjestani. Ajattelin maisemanvaihdoksen auttavan keskittymistäni, ja niin se auttoikin. Kunnes kaaduin laskettelurinteessä ja loukkasin polveni. Ensimmäinen ajatukseni oli, että tavallaan onni onnettomuudessa: nyt loppuu Berliinin yössä hilluminen ja kaiken maailman taidenäyttelyissä ramppaaminen.

Fyysisen loukkaantumisen seuraus oli työn produktiivisuuden kannalta kuitenkin melko yllättävä. Ensinnäkin minulta meni päivärytmi. Olin tottunut heräämään 9.30, juomaan aamukahvit ja aloittamaan kirjoittamisen kello 10. Sitten kirjoitin niin kauan, että auringonlaskuun oli noin tunti. Tuon viimeisen tunnin käytin lenkkeillen, tulin kotiin laittamaan ruokaa, jonka söin noin viideltä. Sen jälkeen jatkoin kirjoittamista tai lähdin tutkimaan kaupunkia.

Loukkaantumisen jälkeen heräsin joka aamu kipuihin. Päivä alkoi muistutuksella siitä, että olen vieraassa maassa ja loukannut itseni pahasti. En kuitenkaan tiennyt, kuinka pahasti, ja aikani alkoi täyttyä vakuutusyhtiöön soittelusta ja saksalaiseen terveydenhoitojärjestelmään perehtymisestä. Lääkärikäynneistä ja kepeillä köpöttelystä. Ensimmäinen ei ollut helppoa, koska saksantaitoni ei ollut kovin korkea – opin kuitenkin nopeasti sanat Kreuzband, Meniskus ja Innenband. Jälkimmäinen oli hankalaa siksi, että asuin hissittömän altbaun kolmannessa kerroksessa.

Aikaa oli silti myös kirjoittamiseen. En vain enää pystynyt keskittymään. Usein huomasin tuijottavani näyttöäni huoliajatusten vallatessa mielen. Mitä jos jokin on todella pahasti vialla? Mitä jos en koskaan enää kävele kunnolla? Mitä jos en saa enää juosta tai tanssia? Jostain kumman syystä halusin myös ulos enemmän. Tunsin, että ihmisten parissa oleminen tuo normaaliutta elämään. Päädyin tekemään kaikkea älytöntä, kuten osallistumaan vallatun talon bileisiin sohvalla istumatanssien tai antamalla kaverin tuupata minut ja keppini indie-elokuvateatterin ovena toimivasta ikkunasta sisään.

Sain puolitoista kuukautta sairauslomaa, ja toiset samanmoiset polvileikkauksen jälkeen. Mietin jälkeenpäin, olisiko minun pitänyt käyttää sairauslomat tehokkaammin kirjoittamiseen. Se oli kuitenkin vain polvi. Vastauksen sain tänä talvena, kun loukkasin polveni uudestaan. Olin päässyt uuteen kierukkaleikkaukseen, joka valui hiekkaan, kun olin varomaton viikolla viisi leikkauksen jälkeen. Ensimmäiset kolme viikkoa olin niin kovissa kivuissa, että halusin amputoida jalkani. Samalla olin niin pettynyt lähtöpisteeseen palaamisesta, että halusin isomman eksitin elämästäni.

Kun kroppa pettää, kyse ei ole vain ruumiista. Kyse on siitä, että elämä menee tavalla tai toisella uusiksi. Kipu on vaikea ystävä, ja huoli tulevasta vielä vaikeampi. En ole vieläkään toipunut täysin polvivammastani, mutta nyt sen ei ole niin väliksikään. Maailma näyttää kovin erilaiselta kuin vielä pari viikkoa sitten, ja lähes kaikki aivotyö on siirtynyt verkkoon monen fyysisen rajoitteen ulottumattomiin.

Yleinen diskurssi toitottaa, että teemme parhaamme, mutta näissä pandemian aiheuttamissa erityisolosuhteissa emme voi olla yhtä tehokkaita kuin normaalisti. Silti tiedän teistä monen miettivän, miten selviäisin tästä tilanteesta voittajana. Miten teen työni mahdollisimman hyvin, miten autan muita ja miten varmistan työni jatkumisen? Salaa ehkä mietimme myös sitä, millaisen sankaritarinan tästä kirjoitamme. Kuinka monta opinnäytetyötä saatamme loppuun, kuinka monta keskeneräistä työ- ja vapaa-ajan projektia suoritamme ja kuinka juuri me osoittaudumme yhteisömme kantavaksi voimaksi. Kokemusasiantuntijan syvällä rintaäänellä kuitenkin sanoisin, että suoritamme vähemmän ja huonommin kuin yleensä, ja se on ihan ookoo.

Jaa kirjoitus somessa

Samankaltaiset julkaisut

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Sosiaalinen media

Aihepilvi

Arkistot