Anna Salonen
Anna Salonen

Tylsyys, tyhmyys ja laiskuus: Tutkijan kardinaalihyveet

Anna Salonen 13.3.2020
Ei kommentteja

Huippututkijan ominaispiirteiksi kuvataan usein innostavuus, viisaus ja ahkeruus: Ihanteellinen tutkija on inspiroiva puhuja, laajasti sivistynyt ja tietäväinen keskustelija ja rakkaudesta tieteeseen tauottomasti työskentelevä työmyyrä. Moni hyvä tutkija ei kuitenkaan välttämättä ole erityisen hyvä juuri näiden ominaisuuksien vuoksi, vaan pikemminkin niistä huolimatta. Paljon tärkeämpiä hyveitä tutkijalle ovat tylsyys, tyhmyys ja laiskuus.

Tylsyys

”Oot tylsä”, arvioi satunnainen deittiehdokas, kun kieltäydyin keskiviikkokaljoista. Arvio osui oikeaan. Suoritan tylsyyttä kaikilla mittareilla kiitettävästi. Harrastan ristisanoja, iltateetä, ikkunasta tuijottelua ja puoli ysin yöunia. Matkustelen harvoin muun kuin työn vuoksi ja usein priorisoin nukkumisen sosiaalisen elämän edelle.

Tylsyys on kokenut kunnianpalautuksen viime aikojen julkisessa keskustelussa. Aivotukija Katri Saarikiven ja muiden Nyt-liitteen jutussa vastikään lainattujen tutkijoiden mukaan tylsyys on inhimillisen kukoistuksen, ongelmanratkaisun ja uusien ideoiden keksimisen kannalta olennaisen tärkeää. Myös Tylsyyden ylistys -kirjan kirjoittanut Juha T. Hakala kirjoittaa ikävystymisestä luovuudelle välttämättömänä olotilana. Tylsyydellä on sanana negatiivinen kaiku, mutta tutkijalle se on ennen muuta hyve.

Tyhmyys

Miltä tuntuu aloittaa jokainen työpäivä tuntemalla itsensä aivan helvetin tyhmäksi? Hyvä tutkija sen tietää. Pohdimme päivittäin työksemme ratkaisemattomia kysymyksiä. Ja ikään kuin niiden ratkaisemisen yrittämisessä ei olisi kylliksi, tuotamme jatkuvasti uusia kysymyksiä, joiden edessä olemme tietämättömiä.

Tutkijan kokemus omasta tyhmyydestään yhdistetään usein huijarisyndroomaan. Huijarisyndroomasta kärsivä ihminen ei usko omiin kykyihinsä, osaamiseensa tai pätevyyteensä. Hän toisin sanoen luulee olevansa tyhmä ja pelkää sen paljastuvan muille. Tällainen luulo on kuormittavaa ja voi hyvinkin haitata luovaa työskentelyä. Luulo omasta tyhmyydestä on kuitenkin eri asia, kuin sitä koskeva tieto, syvä ymmärrys ja hyväksyntä. Tyhmyyden kokemus aiheuttaa emotionaalista kuormaa, mutta on myös hurjan vapauttavaa. Tyhmä saa oivaltaa ja voi oppia uutta.

Tutkimustyössä tyhmyys ei ole vain sallittua, vaan jopa tavoiteltavaa. Martin A. Schwartz kirjoittaa esseessään tyhmyyden tärkeydestä tieteellisessä työskentelyssä. Hänen mukaansa tutkimus on upottautumista tuntemattomaan. Tutkimuskysymys on kysymys juuri siksi, ettei sen vastausta tiedetä. Tuottava tyhmyys on Schwartzin mukaan välttämätöntä: jos emme tunne itseämme tyhmiksi kysymyksemme edessä, emme yritä tarpeeksi kovasti. Silloin päädymme toistamaan jo tiedettyä uuden tiedon etsimisen sijaan. Tyhmyydestä ammentavassa tutkimuksessa tärkeintä ei ole oikeiden vastausten löytäminen, ainakaan varmuudella tai ainakaan heti ensi yrittämällä. Tärkeintä on jatkuva kokeileminen ja virheistä oppiminen.

Laiskuus

Missä olit, kun viimeksi oivalsit jotain? Omat oivallukseni tulevat useimmiten kävellessä. Joskus nukkumaan mennessä. Usein kahden tunnin junamatkan päätteeksi, kun on ensin tuijottanut koko matkan ikkunasta maisemia, vaikka oli suunnitellut kirjoittavansa. Laiskuus on avain arjen yllätyksellisyyteen. Se valjastaa tylsyyden ja tyhmyyden hyveet tuottavaksi tekemättömyydeksi.

Minua on inspiroinut laiskotteluun erityisesti Orvar Löfgrenin ja Billy Ehnin kirja The secret world of doing nothing. Kirjassa kirjoittajat tarkastelevat ei-minkään-tekemisen salattua maailmaa tutkimalla odottamista, rutiineja ja päiväunelmointia. Kirjoittajat huomauttavat tekemättömyyden olevan moraalisesti latautunutta toimintaa: se voidaan yhdistää niin tuottamattomuuteen, yhteiskunnalliseen protestiin kuin läsnäoloon ja viisauteenkin. Joutilaisuus ei kuitenkaan ole vain potentiaalinen tutkimuksen kohde, vaan tutkimuksen tekemisen tapa. Lorviminen, vitkuttelu, haahuilu ja hengailu osaltaan myötävaikuttavat uusien oivallusten syntyyn.

Tylsyyden, tyhmyyden ja laiskuuden hyveet ovat vaivoin sovitettavissa akateemisen työn realiteetteihin. Asiaan on kuitenkin herätty, ja esimerkiksi niin sanottu Slow Professor -liike ajaa yliopistoihin hitaampaa kulttuuria, joka mahdollistaisi luovuuden entistä paremmin. Mutta onko tutkijalla uransa alkutaipaleella aikaa laiskotella, tilaa olla tyhmä ja rohkeutta antautua tylsyyteen? Onko hitaus paikkansa vakiinnuttaneen tutkijaelitiin yksinoikeus? Jääkö pätkätutkijan kohtaloksi kiirehtiä kohti tylsyyttä, rehkiä kohti laiskuutta ja viisastella tiensä tyhmyyteen?

JK. Koronavirustilanteen vuoksi monen arki on viime päivinä muuttunut. Oma kalenterini on yhtäkkiä täyttynyt konferenssikiireiden sijaan tyhjillä päivillä. Kriisi vaatii hidastamaan, riisuu luulomme valmiiksi tietämisestä ja nostaa tuottamattomuuden uuteen arvoon.

Jaa kirjoitus somessa

Samankaltaiset julkaisut

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Sosiaalinen media

Aihepilvi

Arkistot