Anna Salonen
Anna Salonen

Palkkaus, solidaarisuus ja tutkijan työn toteemit ja tabut

Anna Salonen 14.2.2020
Ei kommentteja

Tammikuun blogissa Tuuli kirjoitti tutkijan työhön liittyvistä myyteistä. Yksi niistä koski kutsumusta. Tämän myytin mukaan tutkimustyö on kutsumusammatti, joka on itsessään palkitsevaa ja johon työn tekijä motivoituu sisällöistä käsin. Työ palkitsee uusilla oivalluksilla, löydöillä ja työn imulla. Työtä tehdään sen itsensä vuoksi ja sen omilla ehdoilla.

Jos kutsumus on tutkimustyön myytti, rahoitus on sen toteemi ja palkkaus sen tabu. Toteemi on identiteetin symboli ja tunnuskuva, jonka ympärille yhteisö muodostuu. Yksittäisten tutkijoiden ja tutkijayhteisöjen toiminta rakentuu ja jäsentyy elimellisesti rahoituksen ja sen hakemisen ympärille. Rahoitus on tutkijoita yhteen tuova ja tutkijan ammatillista identiteettiä määrittävä tekijä. Rahoitus sitoo tutkijan tutkijayhteisön jäseneksi. Rahoitettu tutkija on ammattitutkija.

Samaan aikaan kutsumusmyytti tekee vaikeaksi työn konkreettisesta, rahallisesta palkitsemisesta puhumisen. Voiko sellaisesta työstä vaatia kunnollista korvausta, jota odotetaan tehtävän sisäisestä motivaatiosta ja sielun palosta käsin? Kuinka paljon palkkaa tai palkkiota kutsumustyöstä voi pyytää? Voiko työn tilaaja tarjota rahallisen korvauksen sijaan palkkioksi kokemusta, näkyvyyttä, rivejä ansioluetteloon tai imaginaarisia tulevaisuuden töitä?

Palkkaukseen ja palkkioihin liittyvän tabun murtaminen on tärkeää, sillä toimeentulolla on suora yhteys tutkijoiden hyvinvointiin. Nuoret tutkijat ovat työmarkkinoilla epävarmassa asemassa. Tieteentekijöiden liiton nuorten tutkijoiden työryhmän vuonna 2017 toteuttamasta kyselystä selviää, että 72 prosenttia kyselyyn vastanneista oli tehnyt väitöskirjaansa kahden tai useamman rahoituslähteen turvin ja liki kolmannes oli ollut väitöskirjatyön aikana työttömänä. Väitöskirjatutkijoiden palkkataso on hyvin vaatimaton verrattuna ylemmän korkeakoulututkinnon suorittaneiden mediaanipalkkaan, vaikka nuoret tutkijat tekevät merkittävän osan yliopistojen tuloksesta tutkimusjulkaisujen muodossa.

Tilannetta monimutkaistavat moninaiset rahoituslähteet ja niihin liittyvät erilaiset käytännöt. Työsuhteisten tutkijoiden palkkausta määrittää työehtosopimus, mutta apurahojen kohdalla sääntelyä ei ole. Pienimpien apurahojen saajat elävät alle 1500 euron kuukausituloilla, mikä on vähemmän kuin puolet suomalaisten keskipalkasta. Palkkatyösuhteessa työskentelevän tutkijan palkka riippuu uravaiheesta, mutta on summaltaan usein kohtuullisempi kuin apurahan turvin työskentelevän tutkijan toimeentulo. Palkkatyöhön kuuluvat lisäksi eräät työsuhde-etuudet, kuten työterveyshuolto. Kaiken kaikkiaan nuoret tutkijat ovat keskenään eriarvioisessa asemassa rahoituslähteestään, rahoituksen kestosta ja työsuhdestatuksestaan riippuen. Yhteistä heille on taloudellinen epävarmuus ja rahoituskausien pätkittäisyys.

Tutkijoissa kuvataan usein olevan kahden kerroksen väkeä: Toiset onnistuvat saamaan pitkiä tutkimusrahoituskausia ja palkkarahoitusta, kun taas toiset työskentelevät lyhyiden apurahakausien turvin. Näin mustavalkoinen jako ei kuitenkaan todellisuudessa ole, vaan kahden kerroksen välillä juoksee rappusissa ylös ja alas suuri joukko tutkijoita vaihtelevilla rahoitusmuodoilla. Sama tutkija voi olla yhtenä ajanjaksona palkatussa työsuhteessa, toisena apurahakaudella ja kolmantena työttömyyspätkällä.

Tutkijoiden palkkaukseen ja palkitsemiseen liittyviä tabuja voidaan rikkoa erilaisin yleisin linjauksin ja ohjeistuksin. Esimerkiksi Tieteentekijöiden liitolla on tätä varten palkkiosuositus. Suosituksen taustalla on Akavan palkkiosuositus ja periaate, että tutkija – myös väitöskirjatutkija – on aina oman alansa erityisasiantuntija. Ohje tekee näkyväksi sen, että ulkopuolisten tahojen pyytämistä esitelmistä ja muista asiantuntijatehtävistä on oikein pyytää sellaista korvausta, joka kattaa työn valmisteluun käytetyn ajan ja vastaa työn tekijän ammattitaitoa.

Toki tutkijat joutuvat käyttämään tilanteista harkintaansa siinä, milloin pyytää työstä erilliskorvausta ja milloin kyse on omaan palkalliseen tehtävään kuuluvasta työstä. Joskus voi olla tarpeen antaa aikaansa ja asiantuntemustaan ilmaiseksi esimerkiksi yleishyödyllisten yhdistysten käyttöön silloin, kun työn tilaajalla ei ole maksukykyä, mutta työn kokee tärkeäksi ja mielekkääksi. Pääsääntöisesti riittävän korvauksen vastaanottaminen tehdystä työstä ei kuitenkaan ole vain tutkijan oikeus, vaan myös velvollisuus. Palkattoman työn tekeminen polkee koko alan palkkausta. Siksi palkkion ottaminen työstä on mitä suurimmassa määrin tutkijoiden välinen solidaarisuuskysymys.

Jaa kirjoitus somessa

Samankaltaiset julkaisut

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Sosiaalinen media

Aihepilvi

Arkistot