Tuuli Miinalainen
Tuuli Miinalainen

Viisi myyttiä tutkijan työstä

Tuuli Miinalainen 17.1.2020
| Ei kommentteja

Tutkijan työhön liitetään usein jopa hieman kummallisia stereotypioita, joista osassa on totuuspohjaa, osassa ei. Tässä tekstissä käsittelen mielestäni viittä yleisintä stereotypiaa omasta suppeasta perspektiivistäni, joka on muodostunut kahden vuoden väitöskirjatyön pohjalta. Näkökulmani olen kerryttänyt pääasiassa luonnontieteiden rintamalta, ja erään filosofin työtä sivusta seuraten.

1. Tutkijat ovat sisäänpäin kääntyneitä ja ylianalyyttisia

Nykyisellään tieteen tekijöiltä vaaditaan laaja-alaista osaamista tutkimuksen ja viestimisen osalta. Lisäksi, tutkijoilta odotetaan myös hyviä taitoja projektinhallintaan ja ihmissuhdetaitoja. Tämän vuoksi tutkijakuntaan mahtuu monenlaisia osaajia, jokainen omia vahvuuksiaan säihkyen. Siispä tutkijakunnasta löytyy varsin kirjava joukko persoonia, joita yhdistää kyky pitkäjänteiseen työntekoon ja into uuden tiedon löytämiseen.

Kaikkien tutkijoiden kuvaileminen sisäänpäin kääntyneinä introvertteina kuvastaa ihmisten tarvetta lokeroida ja kytkeä toisiinsa asioita, jotka eivät välttämättä korreloi. Ihmisen temperamentti ja ulospäin suuntautuneisuus (“introverttiys/ekstroverttiys”) eivät välttämättä liity millään tavalla henkilön analyyttisyyteen, ja ujous ei ole synonyymi huonoille sosiaalisille taidoille. Lisäksi, analyyttisyys ja kriittisyys ovat kykyjä, joita voi treenata siinä missä vaikka ojentajalihasta.

2. Tutkijan työ on yksinäistä

Savolaisittain: suattaapi olla, suattaapi olla olemattakin. Omassa kokemusmaailmassani yksinäisyyden tunne kumpuaa eniten siitä syystä, että olet itse vastuussa omasta projektistasi ja sen etenemisestä. Tukea ja neuvoa on osattava itse pyytää sopivina annoksina, samalla kun taustalla jyskyttää tavoite itsenäisen asiantuntijan roolista. Ja tietysti, ongelmat ohjauksessa ja ohjausprosessissa ovat omiaan lisäämään yksinäisyyden kokemusta.

Oman mututuntuman pohjalta väittäisin, että tämä on osittain alakohtaista, ja että tutkimustyö on itsenäisempää esim. yhteiskunta- ja ihmistieteiden saralla. Arvioisin, että näillä aloilla tutkimustyö painottuu enemmän kirjoittamiseen ja tulkintoihin kuin esimerkiksi mittaamiseen tai data-analyysiin. Luonnontieteiden puolella mittaukset toteutetaan usein tiimityönä, ja tämän vuoksi tulokset julkaistaan ryhmänä, kun taas esimerkiksi yhteiskuntatieteissä on enemmän mahdollisuuksia ja tilaa kirjoittaa yhden kirjoittajan artikkeleita. En onnistunut löytämään tästä mitään virallisempia tutkimuksia, tietäisikö joku teistä Akatemian jalkaväen lukijoista aiheesta enemmän?

3. Tutkija on liian teoreettinen teollisuuteen ja “käytännön työhön”.

Tähän myyttiin uskoin itsekin vielä kandiopintojeni aikana, ja otin puheet tohtoreiden huonosta työllistymisestä melko kirjaimellisesti. Tosiasiassa tohtorit ovat tänä päivänä melko haluttuja teollisuuteen juuri monipuolisen osaamisensa ansiosta, erityisesti tehtävissä joissa vaaditaan uuden tiedon tuottamista ja sen käytäntöön soveltamista.

Toki, yliopisto on edelleen merkittävin työnantaja tohtoreille. Tämän vuoksi leikkaukset yliopistojen budjetteihin ja TEKES-rahoitukseen heijastuvat suoraan tohtoreiden työllisyystilastoihin. Samalla tohtoreiden koulutusmäärät nousevat, jolloin samoista työpaikoista kilpailee enemmän osaajia.

Usein tohtoreita pidetään myös kehnoina markkinoimaan omaa laaja-alaista osaamistaan, ja vastaavasti akatemian ulkopuoliset työnantajat eivät välttämättä tiedosta miten monissa ja kovissa liemissä tohtorit on akatemian puolella keitetty. Ylipistojen tohtorikoulut pyrkivät vastaamaan tähän haasteeseen tarjoamalla väitöskirjatutkijoille erilaisia ura- ja ”itsensä brändäys”-koulutuksia. Tähän tähtää myös eri säätiöiden rahoittama projekti PoDoCo, jossa tuodaan yhteen elinkeinoelämän toimijoita ja tuoreita tohtoreita.

4. Tutkimustyö on kutsumusammatti, jossa työn imu saa jaksamaan raskaimmatkin jaksot

Parhaimmillaan tutkijan työ innostaa tekijäänsä niin hyvin, että muu maailma ja aika katoaa ympäriltä. Harmittavan usein työ on kuitenkin tylsää puurtamista, ja vaatii korkeaa toleranssia epäonnistumiselle ja sietämättömän hitaalle työtahdille.

Erityisen raskasta tutkimustyö on silloin kun sen tavoitteet ja tehtävät ovat epäselvästi määriteltyjä, ja työtä ei ole onnistuttu pilkkomaan helposti lähestyttäviin osakokonaisuuksiin. Eikä sitä aina pystykään, ei vaikka kutsuttaisiin avuksi kaikki maailman prosessiasiantuntijat.

Tieteen tekemisen palkitseva puoli tulee esiin usein vasta pitkän ajan jälkeen, ja tämän vuoksi se vaatiikin tekijöiltään kivenkovaa luottamusta omaan osaamiseensa. Tähän soppaan kun lisätään vielä rahoituskuvioiden kiikkeryys, saadaan lopputulemana melkoinen suo tarvottavaksi.

Uskoisinkin, että edellä mainitut seikat ovat yksi syy sille, että väitöskirjatutkijat kärsivät referenssiryhmäänsä verrattuna paljon todennäköisemmin ahdistus- ja masennusoireista. Kuten Työterveyslaitoksen tutkimusprofessori Hakanen toteaa, runsas työtaakka ei yleensä itsessään aiheuta työuupumusta, vaan epäselvät tavoitteet, palautteen ja onnistumisen tunteen puute ovat usein isossa roolissa.

5. Tutkijan työ rasittaa eniten istumalihaksia

Väittäisin, että suurin rasitus kohdistuu ennemminkin silmänpohjan lihaksiin ja verkkokalvojen kosteustasapainoon. Lukea ja kirjoittaa voi vaikka missä asennossa, mutta toistaiseksi suurin osa tieteellisestä työstä vaatii ruudun ja paperin tiukkaa tuijottamista päivät pääksytysten. Tietysti, harmittavan usein, käytettävissä on vain perinteinen työpöytä, jonka äärellä ei voi kuin treenata kohti omaa ennätystään yhtäjaksoisessa istumisessa.

Jaa kirjoitus somessa

Samankaltaiset julkaisut

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Sosiaalinen media

Aihepilvi

Arkistot