Hei alle sammen! Terveiset Oslon yliopistolta ja Oslon yliopistollisen sairaalan Kirurgisen Tutkimuksen Instituutista. Olen Essi, kotoisin Tampereelta ja aloitin kaksi vuotta sitten väitöskirjatutkijana Norjassa. Kirjoitan nyt vierailijana tänne Akatemian jalkaväkeen ja aiheena pääasiallisesti hieman kuka olen, miten tänne Norjaan eksyin sekä joitakin huomioita työkulttuurista ja -kokemuksista täällä Oslossa.

Olen entinen tamperelainen Tampereen Teknillisen yliopiston teekkariaktiivi ja biotekniikan koulutusohjelmasta valmistunut DI, pääaineena kudostekniikka ja sivuaineina biomateriaalit sekä kielet. Aloitin ensiksi opintoni ympäristö- ja energiatekniikan puolella, mutta jo alkuvaiheessa tiedostin, että lääketieteellinen tekniikka, materiaalit ja biologia ovat minulle kiinnostavampia aiheita. Vaihto biotekniikkaan tuntui siis heti omalta ja innostavalta vaikka tiesin, että työmarkkinat yritysmaailman puolella ovat melko vähäiset. Opintojeni aikana lähdin vuodeksi vaihtoon arvostettuun ja hyvin akateemiseen Glasgow’n yliopistoon Skotlantiin, jossa ajatus ja erityisesti innostus väitöskirjan tekemiseen syntyi. Glasgow’sta palaamisen jälkeen tein diplomityöni silmätutkimuksen puolella BioMediTechillä, joka entisestään vahvisti tunnetta siitä, että akateeminen ura ja tutkimuksen teko voisi olla se minun juttuni. Lisäksi Glasgow’ssa vietetty aika antoi uskallusta ja innostusta lähteä uudelleen ulkomaille.

Kudostekniikka on vielä melko pieni ala mutta hyvin kansainvälinen, eli hakiessani sopivaa paikkaa olin hyvin avoin monille mahdollisuuksille. Kriteereinä haussani oli seuraavat: innostava aihe, hyvä yliopisto ja talvi. Tämän työpaikan löysin yksinkertaisesti LinkedIn:n Jobs-osiosta ja aiempia yhteyksiä Osloon ei ollut mutta päätin silti hakea. Olin jo unohtanut koko haun muiden hakujen vuoksi mutta kolme kuukautta myöhemmin, syyskuussa, sain lyhyen sähköpostin nykyiseltä pääohjaajaltani. Hän kysyi olenko jo löytänyt työpaikan vai voisiko hän soittaa minulle tunnin kuluttua ja sopia työhaastatteluajan. Lisäksi lyhyet pahoittelut, että haussa on mennyt niin kauan, kesäloma-aika. Ohjaaja soitti ja kahden päivän kuluttua oli ensimmäinen virallinen haastattelu Skypen välityksellä ja seuraavalla viikolla olin jo Oslossa toisessa haastattelussa ja vierailemassa nykyisessä instituutissani. Haastattelujen ja päivän jälkeen ohjaajani hyvin arkisesti tokaisi, että niin, työpaikka on sinun jos tykkäät. Paikkaan oli kuulemma ollut melkolailla tunkua eri puolilta maailmaa mutta loppujen lopuksi kutsuivat minut ainoastaan paikanpäälle. He halusivat tavata ja nähdä sopisinko persoonana työporukkaan kun muuten minulla oli täysin sopiva tausta työhön. Tästä tapaamisesta kaksi kuukautta myöhemmin muutin Osloon ja aloitin työt.

Teen väitöskirjaani verisuonikirurgian tutkimuksen puolella ja projektini on puhtaasti kudostekniikkaa, enimmäkseen 3D-biotulostusta ja solubiologiaa, sekä olen kirjoilla Oslon yliopiston lääketieteellisessä tiedekunnassa, tutkintoni tulee oleman siis PhD in Medicine. Norjassa väitöskirjaprojektin tekemiseen annetaan aikaa aina alustavasti kolme vuotta, jonka jälkeen melkein kaikki hakevat yhden tai kaksi vuotta lisäaikaa. Neljän vuoden sopimuksen saa suoraan vain jos on opetusvelvollisuus, mutta aika harvoin sellaista on varsinkin jos ei puhu norjaa. Ajallisesti siis melko lyhyt ja kuitenkin vaatimuksena olisi kolme julkaisua, toki riippuu julkaisujen tasosta ja onko ensimmäinen vai toinen kirjoittaja. Opintoja tutkintoa varten täytyy suorittaa 30 opintopisteen verran ja niitä voi suorittaa joko normaalisti yliopistokursseilla ympäri Norjaa tai postereilla ja esitelmillä konferenseissa.

Norjalaisen työarjen perusta on tasapaino työn ja vapaa-ajan välillä, loma on vakava asia ja sitä on vietettävä riittävästi vuoden aikana ja tunnelma töissä on rento sekä optimistinen. Ja myös väitöskirjatutkijat ovat tällaiseen arkeen oikeutettuja. Ohjaajani ja työkaverit ovat hyvin kansainvälisesti verkostuneita ja mahdollisuuksia lähteä ulkomaille konferensseihin ja vierailuille toisiin instituutteihin suositellaan ja tuetaan vahvasti. Tosin, optimistisuus menee välillä vähän epärealistisiin sfääreihin, mikä sinänsä on hienoa, että yksilön kykyihin uskotaan vahvasti. Esimerkiksi työhaastattelussa kun juttelimme projektistani, ohjaajani (fysiologi ja verisuonkirurgi) sanoivat, että työni tulee olemaan melko itsenäistä ja minun taustani tuo projektiin osaamisen kudostekniikan puolelta, vaikka todellisuudessa vaadittu osaamistaso olisikin ollut ehkä sopivampi postdoc-tutkijalle näin jälkikäteen ajateltuna. Työ todellakin on ollut hyvin itsenäistä, en ole oikeastaan saanut mitään itselleni uusia tutkimusmetodeita valmiina vaan kaikki pitänyt aloittaa puhtaalta pöydältä. Lisäksi kaikki metodit pitää itse osata eli ei ole labrainsinöörejä tekemään töitä puolestani, eli hyvin aikaa vievää mutta myös hyvin opettavaista. Onneksi melko alussa selvisi, että ohjaajieni taustat eivät ole tarpeeksi tukemaan minua tutkimuksen teossa, joten minulle asetettiin kaksi muutakin, aihepiireiltään relevantimpaa ohjaajaa. Tämän jälkeen olen saanut paljon enemmän opetusta ja olen myös päässyt käymään vierailuilla muissa instituuteissa sekä kursseilla, eli oppimisen vauhti on ollut valtavaa. Keskustelu ohjaajieni kanssa on ollut alusta lähtien hyvin avointa, eli jos jokin ei ole toiminut, siitä on voinut mainita hyvinkin rehellisesti ja sitten on etsitty ratkaisuja. Arvostan tätä tapaa keskustella ja mielestäni tässä maassa hierarkiaa on vielä vähemmän kuin Suomessa eli kaikkia kuullaan projektissa tasapuolisesti ja väitöskirjatutkijan omat mielipiteet ja mielenkiinnon kohteet otetaan vahvasti huomioon töitä suunnitellessa.

Arki muuten Norjassa on ollut hieman erilaista yleisesti elämisen suhteen, vaikka asuminen, ilmasto ja ympäristö on samanlaista. Perhetuttu kokemuksella varoitti, että paikalliset saattavat olla sitten melko ylpeitä ja vaikeasti lähestyttäviä. Tästä olin ihmeissäni ja arvelin etteivät he nyt niin erilaisia voi olla, naapureitakin kun ollaan. Ulkopuolelta katsottuna norjalaiset nähdään iloisina ulkoilmaihmisinä ja maa itsessään rikkaana ja vuonojen reunustamana öljyvaltiona. Valitettavasti varoitus osui kyllä hieman oikeaan, sillä Norja on näin itse koettuna melko sisäänpäin lämpiävä paikka, jossa on tärkeää puhua norjaa ja englannin puhumista katsotaan jopa välillä hieman pahalla. Ihmisten kohtaaminen ja virallinen asiointikin on rajallista englanniksi, jopa pankeissakin. Eli jos kieltä ei puhu, on ulkopuolinen ja tämä edellä mainittu iloinen kuva Norjasta ja norjalaisista ei valitettavasti aina välity. Itselleni tämä aspekti oli aika yllätys, ja valitettavasti tähän on joutunut törmäämään aika paljon jopa töissä, vaikka työpaikan työkielen pitäisi olla englanti. Eli voi sanoa, että on alusta lähtien pistetty ne kouluruotsin taidot koville ja varsinkin ensimmäinen vuosi oli sellainen 24/7 pikakurssi kieleen, onneksi työpaikka maksaa myös kielikursseja. Voi siis todeta, että tähän maahan verrattuna Suomi ja Ruotsi ovat kyllä erilaisia, molemmat avoimempia ja englantimyönteisempiä, hyvä me.

Kavereiden löytäminen oli aluksi myös melko haastavaa, sillä kulttuuriin ei kuulu kauheasti työkavereiden kanssa ajanvietto työajan ulkopuolella. Positiivinen käänne minulle on ollut harrastukset ja toimii varmasti missä maassa tahansa jos ulkomaille töihin meinaa. Vaikka tuo kieliaspekti onkin ollut haastava, olen aloittanut uusia ja jatkanut vanhoja harrastuksia vapaa-ajalla, joista pääasiassa on löytynyt todella hyviä ystäviä. Ja vieläpä pääasiallisesti norjalaisia ystäviä, jotka mielellään puhuvat englantia mutta myös kärsivällisesti auttavat kielen opettelussa. Itselleni suuri ilo on ollut CrossFitin aloittaminen, se on yhdistänyt ystävien saannin, kielenopettelun ja liikunnan. Lisäksi CrossFit tekee aivan uskomattoman hyvää mielelle, varsinkin kun tutkitusti tiedetään, että väitöskirjan tekeminen ei ole aina kauhean hyväksi mielenterveydelle. Toki mielenterveyttä pääsee hoitamaan myös vaelluksille ja vuorille, esimerkiksi tänä syksynä pääsin yhdistämään muutaman lomapäivän ja työn kun instituutti järjesti työretriitin Lofooteille.

Tässä tällainen pieni kertomus miten olen eksynyt Tampereelta Osloon ja miltä näyttää väitöskirjatutkijan arki täällä. Elämä ja työ täällä Oslossa on tähän mennessä ollut melko haastavaa ja opettavaista, mutta myös todella palkitsevaa ja paljon hyviä hetkiä. Ja tottakai onneksi Tampere on lähellä jos yhtäkkiä tulee koti-ikävä.