Anna Salonen
Anna Salonen

Tutkijan ruumis ja tutkimuksen teon aineellinen arki

Anna Salonen 22.11.2019
| | | | Ei kommentteja

Esseessään Approaches to what? (1973) Georges Perec kirjoittaa tavanomaisten, yllätyksettömien seikkojen merkityksestä arjen infrastruktuurina. Hän korostaa itsestään selviltä tuntuvien asioiden merkitystä maailman ymmärtämisessä ja kehottaa kiinnittämään huomiota esimerkiksi taskujemme sisältöön, kotikatuumme ja tavanomaisiin liikkeisiimme. Omassa tutkimuksessani olen noudattanut neuvoa ja kurkistanut erilaisiin tavallisiin, arkisiin paikkoihin. Olen esimerkiksi pyytänyt tutkittaviani esittelemään minulle jääkaappinsa sisältöä. Mutta miltä näyttää ja tuntuu tutkimuksen aineellinen arki?

Eräs huomaamaton, mutta tärkeä tutkijan arjen aineellinen seikka on vaatetus. Kollegani kertoi ohjeistavansa uusia väitöskirjantekijöitä hankkimaan paljon jumppapöksyjä – ei siksi että tutkimustyö olisi erityisen sporttista, vaan koska tukijan arkeen kuuluu paljon kotona tai työhuoneella tietokoneen ääressä istumista, jolloin mukavuus on asuvalinnoissa avainasemassa.

Olen itse kultivoinut työssäni mukavuuspukeutumisen jaloa taitoa etenkin etätöitä tehdessäni. Äitini tullessa käymään luonani eräänä arkisena iltapäivänä huomasin hänen vilkaisevan asustustani. Totesin olevani työvaatteissa, vaikka tarkasti ottaen olinkin vielä yövaatteissa. Aikanaan valitsin ammattini ensisijaisesti sillä perusteella, että saan työssäni käyttää farkkuja ja tennareita. Toisaalta jotkut tuntemistani tutkijoista kertovat sonnustautuvansa etätyöpäivänäkin asialliseen toimistouniformuun ja luovat siten rajaa työn ja vapaa-ajan välille.

Toinen tutkijan arkeen kuuluva aineellinen seikka koskee työvälineitä. Keskimääräinen tutkija koskettelee arjessaan enemmän läppäriään kuin läheisiään. Tutkimusaineiston analyysin ja tekstin tuottamisen lisäksi paperiset ja elektroniset kirjat ja artikkelit saavat paljon huomiota. Olen usein problematisoinut läheistä fyysistä suhdettani tietokoneeseen ja pohtinut, voisiko tutkimusta esimerkiksi sanella, piirtää paperille tai mielikuvitella toisin? Moni tunnistaa tilanteen, jossa työpäivä kuluu koneen ääressä tuskaillessa eikä tulosta synny, mutta ajatus lähtee lentoon työpisteeltä irtautuessa ja kotiin kävellessä.

Toisaalta olen myös havainnut ajattelevani sormillani, kirjoittamisen kautta. Kirjoittaminen on tietämisen tapa, ja sellaisena hyvin konkreettinen ruumiillinen toiminto, joka ylittää suoraviivaisen tiedonsiirron aivoista tekstiksi: En aina tiedä mitä ajattelen, ennen kuin olen kirjoittanut sen. Joskus kirjoitettuanikin saatan ihmetellä, että noinko tosiaan ajattelin tai minäkö tuon oivalsin.

Myös ajanhallinta ja johtaminen ovat tutkimustyön ruumiillisia käytäntöjä. Työhön käytettävissä oleva aika ja tila, ympäristön äänet sekä muiden ihmisten fyysinen läheisyys tai poissaolo luovat reunaehtoja ajatustyölle. Esimerkiksi kokonaistyöaika ja monitilatoimistot ovat tutkijan ruumiin johtamisen institutionaalisia keinoja.

Ääriesimerkkinä itsensä johtamisesta ja prokrastinaation selättämisestä on kokeilemani hyvinkin fyysinen menetelmä. Kutsun sitä kusilakoksi. Väitöskirjani toista artikkelia viimeistellessäni törmäsi työn loppuunsaattamiseen liittyvään henkiseen kynnykseen. Olin työstänyt tekstiä kuukausia, ja se oli ollut jo melko pitkään viime silausta vaille valmis. Jokin kuitenkin sai minut jatkuvasti lykkäämään artikkelin saattamista lähetyskuntoon. Kun vitkuttelua oli jatkunut tovin, eivätkä pehmeät itsensuostuttelukeinot toimineet, otin käyttöön järeämmät aseet: Päätin etten käy pissalla, ennen kuin olen lähettänyt artikkelin vertaisarvioitavaksi. Hampaat irvessä ja jalat ristissä sitten oikoluin ja anonymisoin, kirjoitin saatteen ja printtaisin sekä postitin abstraktin, kansilehden, käsikirjoituksen ja muut tarvittavat dokumentit, jotka tuohon aikaan kyseisessä aikakauskirjassa piti vielä erikseen lähettää fyysisenä kappaleena toimitukseen. Sain kuin sainkin käsikirjoituksen lähetettyä, ja artikkeli julkaistiin lopulta korjauskierrosten jälkeen, ensimmäisen version otsikkoon jääneestä kirjoitusvirheestä huolimatta.

Menetelmäni oli siis toimiva, vaikkakin eettisesti kyseenalainen. Jossakin muussa työorganisaatiossa tällaisen fyysisen paineen aiheuttaminen työntekijälle voitaisiin tulkita kidutukseksi, mutta akateemisen yhteisön itsensä johtamisen kulttuurissa keino ei johtanut työsuojelullisiin toimenpiteisiin. En kuitenkaan suosittele menetelmää kuin äärimmäisessä hädässä. Vähemmän invasiivisia työn hallinnan muotoja on onneksi olemassa.

Jaa kirjoitus somessa

Samankaltaiset julkaisut

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Sosiaalinen media

Aihepilvi

Arkistot