Hanna-Ilona Härmävaara
Hanna-Ilona Härmävaara

Milloin sä oikein väittelet?

Hanna-Ilona Härmävaara 12.11.2019
| | Ei kommentteja

”Mitä sä luulet, pitääkö mun joskus vielä ostaa se Elvis-puku?”, kysyi ystäväni hiljan. Kysymys kirpaisi. Oliko hän menettänyt uskonsa minuun? Kuka uskoisi Elviksen toiseen tulemiseen, ellei juuri hän? Hänelle Elvis-pukuun sonnustautuminen ei nimittäin olisi mitä tahansa kuolleiden yön juhlaa, vaan noin vuosikymmenen marinoitunut vitsi siitä, miten hän hoitaisi elämääni liittyvän tärkeän siirtymäriitin: Hän ja eräs toinen ystäväni ovat luvanneet vihkiä minut tohtoriuteen esiintymällä väitöskaronkassani Elviksinä.

Tohtoriopinnot ovat projekti, joka nykyisellään – tai ainakin seuraavan tutkintouudistuksen jälkeen – pitäisi saada pakettiin noin neljässä vuodessa. Uudessa tutkintorakenteessa vaadittavien opintosuoritusten määrää on vähennetty, ja väitöskirjan tavoitelaajuutta on pienennetty jo aiemmin. Suunta on järkevä, sillä vanhastaan väitöskirjaprojekti on monelle ollut tutkimuselämän kruununjalokivi eikä opinnäytetyö. Väitöksen jälkeen akateemisen uran pitäisi vasta alkaa.

No, oma väitöskirjaprojektini ei ole mennyt niin kuin Strömsössä. Ensi syksynä saan kymmenennen tarran jatko-opiskelijakorttiini, eikä loppua silti vielä näy. Miten tässä näin kävi? Tässä kymmenen syytä sille, miksi en vieläkään ole tohtori sekä yhdestoista kohta lohduttamaan ohjaajia, rahoittajia, äitiä ja malttamattomina odottavia Elvis-imitaattoreita. Ehkä löydät listalta myös syyn sille, miksi juuri sinä et vielä ole tohtori?

  1. Olen tehnyt myös muita töitä. Tämä on syistä ehdottomasti suurin. Tein väitöskirjaani melko täysipäiväisesti syksystä 2010 kevääseen 2017. Noihin vuosiin mahtuu kuitenkin 1,5 vuotta täysipäiväistä opetusta, ja tuntiopettajana toimin silloinkin, kun minulla ei olisi ollut siihen aikaa. Yhtään opettamaani kurssia en kuitenkaan kadu. Opettamisen syrjässä pysyminen auttoi minua pitämään ensimmäisen ammattini ja kehittymään siinä.
  2. Olen asunut ulkomailla. Perustutkintovaiheen opiskelijavaihto Virossa muutti minussa jotain pysyvästi. Ulkomailla oleskelusta tuli ensin kuin huumetta ja sitten toinen luonto. Jatko-opiskelijaksi ajautuminen avasi ovet kansainväliselle uralle, jota en koskaan uskonut suomen kielen maisterina saavuttavani. Jättipotti oli tulla valituksi Fulbright-opetusassistentiksi Yhdysvaltoihin. Pakkasin laukkuni, vaikka minua varoiteltiin keikan väitöskirjan valmistumista viivästyttävistä vaikutuksista. Sain tilalle erittäin arvokasta työkokemusta, mikä johti muun muassa siihen, että sain nykyisen työpaikkani amerikkalaisessa yliopistossa. Absolutely no regrets.
  3. Minulla on ollut myös muuta elämää. En ole koskaan sulkeutunut tutkijankammiooni kuin lyhyiksi ajoiksi kerrallaan, deadlinejen puskiessa päälle. Muuten elämäni on ollut myös muualla. On ollut tärkeää, että minulla on kavereita, parisuhteita, harrastuksia ja viikonloput pääasiassa vapaina. Kesälomia, ulkomaanmatkoja ja seikkailuja. Kerran sain huonoimman mahdollisen neuvon vanhemmalta tieteenharjoittajalta. Hän kehotti minua luopumaan teatteriharrastuksestani, kun valittelin kahvipöydässä elämäni kiireisyyttä. Työ ei saa koskaan olla elämän ainut tärkeä asia.
  4. Paitsi että kerran oli: Olen kokenut loppuun palamisen. Kun palasin Yhdysvalloista, vastassa oli käänteinen kulttuurishokki sekä sen tajuaminen, että väitöskirjaprojektini olikin vaativampi kuin olin alun perin ajatellut. Sen sijaan, että olisin hakenut tutkimukseni solmuihin apua ohjaajiltani tai muilta tiedeyhteisön jäseniltä, yritin selvitä yksin. Tein töitä myöhään yöhön ja pitkinä viikonloppuina. Luin, yritin kirjoittaa ja ahdistuin. Kunnes en enää jaksanut. Hukkasin ahdistuksessani melkein vuoden, ja melkein toinen meni burnoutista selviytyessä.
  5. Olen perfektionisti. Eräs amerikkalainen ystäväni sanoi väitöskirjan palautettuaan, että hän ei ollut ymmärtänyt olevansa perfektionisti, koska hän ei ole täydellinen, perfect. Juuri tällaisia me perfektionistit olemme. Koskaan ei ole valmista, koska koskaan ei ole täydellistä.
  6. Olen ollut aiheeni kanssa aika yksin. Loppuun palamiseen johti moni asia. Perfektionismi ei auttanut eikä se, että tajusin olevani työni kanssa aika yksin. Alusta alkaen minua kehuttiin siitä, että lähdin itsenäisesti tarkastelemaan kiinnostavaa aihetta ja luomaan omaa tutkimusasetelmaani. Ohjaajiksini valikoitui kolme ihanaa ihmistä, joista jokaisella on siivullinen aiheeseeni liittyvää ekspertiisiä mutta joista kenenkään tontilla en varsinaisesti ole. Itseäni eniten kiinnostavaan metodiikkaan ei omalla laitoksellani ollut koulutusta eikä erityisosaamista. Vuosia aloittamiseni jälkeen tajusin, että minun olisi pitänyt hakeutua aiheineni muualle. Toiseen yliopistoon, ehkä toiseen maahan. Suomessa väitöskirjanaiheiden tai ohjaajien perässä ei ole tapana muuttaa, mutta maailmalla se on ihan normaalia. Kannustankin siihen tässä jokaista. Oman koloni löysin vasta riittävästi kotimaisia ja ulkomaisia konferensseja koluttuani ja loputtomasti minglattuani.
  7. Rönsyilen. Olen kiinnostunut kaikesta. Olen kai enemmän generalisti kuin spesialisti. Menen mieluummin lavealle kuin syvälle, mikä on johtanut väitöskirjanaiheen huonoon rajaamiseen ja vain rajalliseen kiinnostukseen kutakin osa-aluetta kohtaan. Syventyminen on välillä ollut tervanjuontia.
  8. Olen liian ekstrovertti ja itsekurini on heikko. Olen monesti sanonut, että väitöskirjani olisi jo valmis, jos osaisin sanoa edes jollekin asialle ei. Lähden mukaan melkein mihin vain, mikä vie aikaa väitöskirjanteolta. Esimerkiksi tämän blogin kirjoittajaksi ja kaljalle.
  9. Rahoituksen loppuminen. Kun vihdoin kaikki väitöskirjatyötä varten saatu rahoitus oli käytetty, tämän hipin täytyi mennä töihin. Tai siis muihin töihin. Väitöskirjanteko on rankkaa puuhaa, enkä voi kuin nostaa hattua niille, jotka ovat kirjoittaneet väikkärinsä muiden töiden ohella. Se tuntuu itsestä kovin hankalalta, vaikka olen töissä ympäristössä, jossa tutkimustyöni tekemistä tuetaan. Ja tässä kohtaa haluan sanoa kiitokseni kaikille rahoittajille ja työtäni eri tavoilla tukeneille. Harvan rahoituskuviot ovat järjestyneet niin hyvin kuin minun, eli klassista syytä, rahoituksen saamisen vaikeutta, minulla ei ole väitöskirjan valmistumisen viivästymiseen.
  10. Minun ei ole ollut pakko. Pakko on paras muusa. Vielä ei ole tullut sitä tilannetta eteen, että minua olisi oltu pistämässä pois jatko-opiskelijoiden kirjoista tai että minua itseäni olisi riittävästi risonut se, etten ole tohtori.
  11. Olen tyytyväinen polkuuni ja onnellinen elämästäni. Voin olla monesta asiasta onnellinen. En ehkä vielä ole tohtori, mutta minulla on akateeminen ura. Opetan yliopistolla ja sain juuri julkaistua ensimmäisen artikkelini, joka ei liity väitöskirjaani. Asun ulkomailla ja minulla on ystäviä sekä täällä että siellä. Harrastan teatteria ja vaeltelen vuorilla. Olen ottanut väitöskirjan taas työn alle ja olen siitä innoissani. Sivupolkuni ja harha-askeleni ovat siis polkeneet kiinnostavan uran kulkea. En ehkä ole tieteen nuori lupaus, mutta entäs sitten. Jonain päivänä aion kuitenkin varata lentolippuni nimellä Dr. Haermaevaara. Laittakaa Elvis-kauluksenne tärkkiin!


Jaa kirjoitus somessa

Samankaltaiset julkaisut

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Sosiaalinen media

Aihepilvi

Arkistot