Terveisiä taidehistorian maailmasta! Olen Fanny, poikkitieteellinen humanisti, joka rakastaa Excel-taulukkoja. Teen väitöskirjaa 1600-luvun Englannin hallitsijamuotokuvista ja niiden käyttötarkoituksista oman aikansa propagandana. Vapaa-aikanani pohdin esimerkiksi niin tutkijana olemisen merkitystä kuin myös liikemaailman teorioiden soveltamista väitöskirjatyöhön, minkä lisäksi selailen sisustussuunnittelijoiden Instagram-tilejä. 

Kirjoittaessani tätä tekstiä tajusin valinneeni ensimmäiseen Akatemian jalkaväki –blogikirjoitukseeni aiheen – teorian yhdistäminen käytäntöön. Toimin tällaisesta käyttäytymisestä täydellisenä esimerkkinä – check!

Viime aikoina tutkijana olemisen merkitys on noussut useamman kerran keskustelun aiheeksi, ja sen myötähumanistien surullisen yleinen tarve puolustaa omaa olemassaoloaan. Tämä tuli jälleen kerran esille kuluneen/tämän viikon alussa, jolloin keskustelin parin kollegani kanssa rahoitushakemuksista, oman tutkimuksen ”myymisestä” ja niihin liittyvistä negatiivisista tunteista. En tällä kertaa lähde analysoimaan näiden tunteiden alkuperää ja aiheellisuutta enkä edes yhteiskunnan asennetta humanisteja kohtaan, vaan keskityn pohtimaan sitä, miten itse reagoin näissä tilanteissa. 

Meitä humanisteja tuntuu vaivaavan yleinen epämukavuuden tunne, kun omaa projektia pitäisi esitellä tärkeänä ja rahoitusta ansaitsevana. Edellä kuvaamani toisaalta mukavan ja innostavan keskustelun jälkeen ajatuksiini jäi kytemään havaitsemani itsensä arvostamisen puute. Kotiin kulkiessani muistelin eri tilanteita, joissa humanistikollega oli kertonut uudesta tutkimussuunnitelmastaan, projektistaan tai muusta vastaavasta. En pystynyt suoralta kädeltä muistamaan kertaakaan, kun uusi hankeidea tai projekti olisi esitelty innostuneena ja toiveikkaana. 

Aina pakettiin kuului erilaisia epävarmuuden osoittimia, kuten ”no mulla nyt oli tällanen idea”, ”en oikeen tiedä mitä tästä sais kasaan mutta jotain sellasta mietin että…” tai ”no ihan sellanen hassu kysymys mua vaan niinku kiinnostais että…”. Näitä lauseita taas on melkein aina seurannut jokin todella kiinnostava ja ajankohtainen kysymyksenasettelu. Miksi siis ideat esitellään niin vähättelevästi? 

Omassa tuttavapiirissäni on useita ei-humanisteja – insinööreistä lääkäreihin ja toimitusjohtajista myyntitykkeihin. Kun keskustelemme työstä, huomaan liian usein asettuvani puolustusasemaan. Ensimmäisenä puolustan nimikettä ”työ” koska tunnen, että he näkevät minut ”vain” opiskelijana. Toisena puolustan tutkimusaihettani, koska tunnen että ”kuvien katseleminen” nähdään ajanhukkana. Kolmantena puolustan koko historian, taidehistorian ja humanististen alojen yhteistä olemassaoloa. 

Kaikki tämä puolustaminen väsyttää. Miksi me humanistit asetumme puolustusasemiin, ja miksi lääkärit, insinöörit ym. ovat asemassa, jossa työtä ei tarvitse puolustaa? Olisi todella kiinnostavaa lukea tutkimusta tästä aiheesta, jos sellaista on tehty. 

Oma väitöskirjaprojektini on nyt noin vuoden ja kuukauden ikäinen (laskematta mukaan neljän vuoden rahoitushakemusaikaa, jonka kuluessa aihekin muuttui), ja tämän vuoden aikana olen käynyt monta keskustelua tunteideni kanssa. Olen vähitellen vahvasti tullut siihen lopputulokseen, etten halua jatkaa humanisteille tyypilliseltä tuntuvaa itsensä ja omien projektien vähättelyä. Olen pari kertaa uskaltanut esitellä tutkimustani innostuneena sen sijaan, että vähättelisin sen tärkeyttä. Jokainen kerta on ollut pelottava, mutta upeat kollegat ovat hetken hämmennyksen jälkeen hyväksyneet kummallisen käyttäytymiseni ja sen jälkeen kertoneet omasta tutkimuksestaan todella innostuneesti! Tajuan joka kerta hieman syvemmin sen, miten minunkin sanani vaikuttavat muiden ajatusmaailmaan, ja että minulla on velvollisuus olla tukematta näitä tapoja, jotka väsyttävät ja stressaavat niin monia humanistisen alan tutkijoita. 

Tähän olisi ihana jakaa lukijoille voitonriemuinen kertomus siitä, miten olen päässyt voiton puolelle enkä enää puolustele omaa olemassaoloani humanistina. Ehkä jonakin päivänä pääsen sellaisenkin kirjoittamaan, mutta tähän hätään minulla ei ole mitään taikasanaa tai Pirkka-niksiä. Sen sijaan minulla on suuri kiitollisuuden tunne kaikkia niitä kohtaan, jotka huomauttavat minulle, kun luisun taas pessimistisyyden puolelle ja tökkivät lempeillä tai ei niin lempeillä sanoilla minut sieltä pois. Kiitos!