Kuva: Christian Dubovan/Unsplash

Syksyllä huomasin itsessäni jokseenkin epärealistisen tunteen: kaipasin rahoitushakua. Oli koittanut ensimmäinen syksy vuosiin, kun en ollut mukana yhdessäkään Akatemian rahoitushaussa enkä laittanut sisään omaa hakemusta. Taustalla oli kevään tietonen päätös siitä, että uuden työn aloittamisen ohessa en laittaisi omaa hakemusta sisälle. Kaikkinensa ajattelen, että tämä päätös oli oikea, sillä hakemuksen vaikkapa akatemia hakemuksen tekeminen vie oman aikansa.

Kahdelta edelliseltä vuodelta minulla on myös kokemus siitä, miten oma Akatemian projekti laitetaan kasaan. Molemmat hakukierrokset ovat sikäli olleet tuloksettomia, että rahaa ei ole tullut. Ensimmäiseltä kierrokselta sain yleisarvosanan 6, mutta jäin ilman rahoitusta. Toisella kierroksella parantelin (tai ”parantelin”) hakemusta ja arvosana oli 4. Ei kenties kaikkein kannustavin kokemus näin kaikkinensa, mutta ymmärtämäni mukaan melko normaali kuvio näissä hauissa. Tämä myös osittain ratkaisi sen, että tein päätöksen olla hakematta rahaa tänä vuonna: osin tutkimusastelema olisi tälle kierrokselle vanhentunut eikä heti ollut mielessä, mihin suuntaan omaa hanketta viedä.

Niin elokuu taittui syyskuuksi. Korvat panivat merkille kollegoiden pohdintoja (tuskailua) hakemusten äärellä. Tunsin sisimmästä nousevan ajatuksen: ”olisi pitänyt” vaikka samaan aikaan tiesin, että uuden opetuksen äärellä oli hyvä keskittyä uuden haltuun ottamiseen täysipainoisesti. Tämä ajatus ”olisi pitänyt” kuitenkin meni ilmeisesti jonnekin alitajuntaan. Eräänä yönä, juuri ennen deadlinea, näin unta, että viimehetkellä päätin tehdä hakemuksen. Kiinnostavinta unessa oli se, että olin päivittänyt edellisen vuoden hakemukseni uudella otteella. Aamulla herätessäni pohdin, että olipas unessa hyvä idea. Sen sijaan, että olisin rynnännyt viime minuuteilla päivittämään hakemusta, totesin, että ensi vuonna siitä tulee hyvä.

Rahoituksen haun hyviä puolia olen kokenut esimerkiksi seuraavista osa-alueista:

  • Tunne kuulumisesta tutkimusryhmään

Olen ollut useana vuotena mukana yhdessä tai useammassa projektihaussa. Suotuisissa tapauksessa näistä hakemuksista olisi kehkeytynyt itselleni jonkilainen siivu post doc-tutkimusta. Oma rooli hakuprosessissa on usein ollut hakemuksen kommentaattori, pienten osasten kirjoittaminen tai oman tutkimuspaikan hahmottaminen hakemuksessa. Vastuullisuutta koko prosessin pyörittämisestä tähän vaiheeseen ei ole kuulunut, mutta tutustumalla hakemuksiin olen myös saanut ajatuksia omien hakemusten rakenteesta ja tutkimusten vaikuttavuudesta. Kiinnostavana ilmiönä on ollut innostuksen kokemus, joka syntyy yhteisen projektihakemuksen äärellä: tämä olisi hieno projekti, tätä olisi mahtava päästä tekemään yhdessä. Olen kokenut, että projektihauissa syntyy usein jonkinlainen ”me”-henki: yhdessä edistämme tärkeän asian tutkimusta. Vaikka projektihakujen tuloksellisuus rahassa on ollut vaihteleva, yhteistä tutkimusta on silti ollut mahdollista edistää.

  • Oman tutkijuuden edistäminen ja verkostoitumisen vahvistaminen

Yhä uudelleen ja uudellen rahoitushakemusten tekeminen on pakottanut minut päivittämään tutkimussuunnitelmaa sekä perehtymään tuoreeseen kirjallisuuteen. Hakemuksen valmistaminen testaa myös hankkeen rakenteen toimivuuden: eri osa-alueiden huolellinen pohdinta osoittaa, onko hanke toteutuskelpoinen ja realistinen. Itse olen myös iloinnut yhteistyökuvioita ja niiden suunnittelusta hankkeiden äärellä. Toisaalta yhteistyö suunnitellaan eri stakeholdereiden kanssa, toisaalta myös kansainvälisten tutkimuskontaktien kanssa. Rahoituksen haku onkin oiva tsekkaus siihen, millaisessa kunnossa verkostoni ovat.

  • Sosiaalinen paine ja/vai eteenpäin pyrkiminen?

Vuodet apurahatutkijana ovat jättäneet minuun kenties pysyvän jäljen. Rahoitusasiat ovat olleet suuri osa työnkuvaani ja olen oppinut jopa pitämään siitä. Toki toistuvat ”kiitos hakemuksestasi, mutta…” viestit ovat tylsiä ja aina toivoisi onnitteluviestin osuvan omalle kohdalle. Toive siitä, että joku arpa kohdalleni vielä osuu joskus osuu luo intoa. Syvin kiinnostus hakuprosessista nousee kuitenkin tunteesta, jonka koen hakemusta valmistellessani: sopivan deadline paineen alla nautin kirjoittamisesta, jossa en ole täysin varma lopputuloksesta vaikka tiedän muodon ja päälinjat. Hakuprosessit ovat itselleni olleet tutkimusta eteenpäin vieviä prosesseja. Toki sitäkään ei voi kieltää, että yliopistot toivovat/kannustavat/kehottavat rahoituksen hakuun. Sosiaalinen ympäristö osaltaan sanelee sen, että rahoitushaut ovat monen yliopiston työntekijän arkea.

On oma kysymyksensä kuinka järkevää tällainen rahanhakuprosessi on. Esimerkinomaisesti tähän voidaan mainita twiitti, joka teki hypoteettisen laskelman siitä kuinka paljon työaikaa pelkästään Akatemian haku vie. Itä-Suomen yliopiston professori Päivi Atjonen twiittasi: Suomen Akatemia sai syyskuun haussa 3508 hakemusta. Jos yksi hakemus syntyisi 120 tunnissa (= kolmen ihmisen 40-tuntiset työviikot), loppusumma olisi 420 960 tuntia. Se jaettuna 1624 tunnilla on 259 akateemista työvuotta. Mojova työpotti! #akatemiahommat

Aikaa se vie, paljon se antaa?