Tällä viikolla YLE nosti esille perustutkinto-opiskelijoiden kokeman stressin. Nelivuosittain toteutettava tutkimus osoitti, että 33 % (N=10 000) korkeaopiskelijoista kokee runsaasti stressiä. Tulosten vuosittain vertailu osoittaa stressin kokemisen lisääntyneen jonkin verran. Lisäksi tutkimusotos osoittaa väsymyksen, uniongelmien sekä jännittyneisyyden ja ahdistuneisuuden määrissä kasvua 2000-luvulla. Mitä sitten tarkoittaa, kun nämä haasteet kulkevat osin mukana myös jatko-opintoihin? Mitkä ovat jatko-opintojen kriittiset käännekohdat?
Vuosi sitten käynnistimme Huddersfieldissä Iso-Britanniassa tutkimushankkeen, joka tarkastelee jatko-opiskelijoiden hyvinvointia. Ennen kuin aloitimme jatko-opiskelijoiden haastattelut, teimme pilottihaastatteluita testataksemme valitsemamme menetelmät ja haastattelurungon. Toimin ensimmäisenä pilottihaasteltavana, jotta voisimme tarkastella kokonaisuutta moninaisesti.
Olin haastattelun jälkeen aika yllättynyt siitä, millaisia havaintoja tein omasta tohtoroitumisen polustani.
Jatko-opintojen alusta asti päämääräni olivat olleet selkeät, tie tohtoroitumiseenkin jokseenkin suoraviivainen. Ulkoapäin katsottuna mitään suuria kriisejä tai riman alituksia ei sattunut. Kuitenkin kun katsoin kokonaisuutta taaksepäin, näin kuinka olin kohdannut monenlaisia haasteita ja stressaavia tilanteita. Avaan seuraavaksi lyhyesti ne seikat, jotka tuottivat minulle eniten pohdintoja.
1.Tutkijan identiteetti
Aivan jatko-opintojen alussa osallistuin Helsingissä keskustakampuksella pidettyyn yhteiseen jatko-opiskelijoiden päivään. Päivän teemoja olivat mm. tutkijan identiteetti ja rahoituksen haku. Tästä tilaisuudesta muistan edelleen suuren hämmennyksen tunteen. Saimme tehtäväksi kirjata fläppi-paperille asioita, jotka vahvistavat tutkijan identiteettiä.
Ai tutkijan? Tutkijan identiteettiä?
Olin hetkeä aikaisemmin valmistunut maisteriksi: jatko-opinto-oikeus oli olemassa, mutta päivätyö oli muualla. Tutkijan identiteettiä en ollut edes ajatellut. Kysymys itsessään oli siis erinomainen: se jäi mieleen, se jäi vaivaamaan. En tiedä tarkalleen, milloin koin muutoksen tutkijan identiteettiä kohden. Kuitenkin jossakin siinä kohden, kun tutkimusaineiston keruu alkoi, olo oli jo toinen. Rahoituksen myötä, kun tutkimuksesta tuli täysipäiväinen työ, tilanne oli selkiytynyt.
2. Rahoitus (siis olematon)
Sain jatko-opinto-oikeuden 2010 tammikuussa. Kolmivuotisen rahoituspäätöksen sain alkuvuodesta 2012. Kaksi vuotta hain rahoitusta luultavasti jokaisesta säätiöstä, josta keksin. Ensimmäisen kerran sain palautetta rahoitushakemuksesta keväällä 2011. Tämä oli käänteentekevä juttu, koska syksyllä kirjoitin sitten ensimmäisen tulosta tuottaneen hakemuksen. Hassuinta tässä oli, että en ollut edes tajunnut, että rahoitushakemuksille voi saada palautetta. Toki rahoituksen taustalla varmasti oli myös se, että olin edistänyt tutkimustani työn ohessa (välillä tein 50% työtä, mikä antoi tilaa tutkimukselle). Rahoituspäätösten jatkuvat hylkäykset kuitenkin koettelivat ja muistan, kuinka 2011 pohdin, ettei tästä tule mitään. Ajattelin, että kenties olisi parempi työstää väikkäriä pätkissä työn ohella, mutta en käyttäisi aikaa enempää hakuihin.
Jälkeenpäin ajattelen, että väikkärivuodet ovat kyllä opettaneet sen, miten rahaa haetaan (ja osin myös, miten sitä ei kannata hakea). Enää oma identiteetti ei ole rahoituksesta kiinni, kun tiedän, miten tiukalla rahat ovat. Myös moni aivan upea tutkimus jää harmittavasti rahoittamatta. Tutkijan identiteetin rakennuspalikoiksi on parempi siis löytää pysyvämpiä palikoita, kuin rahoitus.
3. Ohjaajien vaihtuvuus
Ohjaajien vaihtuvuus kuviot olin autuaasti unohtanut ennen haastattelua, ehkä siksi, että koen ohjaajieni olleen aina paikalla. Kun vuonna 2010 aloitin jatko-opinnot, pian tuli tieto, että 1. ohjaajani jäisi eläkkeelle. Aikaa kului hetken, kun 2. ohjaajani menehtyi nopean sairauden seurauksena. En edes muista, mikä aikaväli tapahtumilla oli, mutta väitöskirja oli jotenkin toissijainen elämän ja kuoleman kysymyksissä.
Eläkkeelle jääneen professorin tilalle tuli määräaikainen professori, joka sai hommiini vauhtia. Keskustelut hänen kanssaan valoivat myös sitä identiteetti puolta melkoisesti. Professorin virkaan hän ei kuitenkaan tullut valituksi ja edessä oli jälleen 1. ohjaajan vaihto. Tässä välissä 2. ohjaajaksi oli kuitenkin löytynyt uusi ihminen, joka lupasi olla prosessissa mukana loppuun asti. Tieto siitä, että mukana olisi yksi pysyvä ohjaaja oli helpottava. Osastoltamme löytyikin nopeasti uusi 1. ohjaaja, jonka kanssa sain jatkaa hedelmällistä yhteistyötä tutkimuksen loppuun asti (ja sen jälkeenkin).
Joka kerta, kun ohjaaja vaihtui, kävin mielessäni samat kysymykset: mitä jos ohjaaja on ihan erilainen, mitä jos hän ei ymmärrä työtäni, mitä jos hän haluaakin ihan muuta, mitä jos… Jokainen jännitys oli turha. Jokainen ohjaaja on omalla tavalla rikastuttanut työtäni aivan hirmuisesti.
Mistä tukea muutoksiin ja stressiin?
Keskeisenä itselleni on (kotiväen lisäksi) ollut kollegiaalinen tuki – muut tohtorikoulutettavat.
Muistan vieläkin, miltä tuntui ensikertaa istua oman työpöydän ääreen ja jakaa työhuone toisen tohtorikoulutettavan kanssa. Tuosta hetkestä alkoivat kasvaa kollegiaalinen toveruus ja tuki, jotka kantoivat läpi artikkelihylyt ja konferenssijännitykset. Vertaiset ovat olleet avainasemassa niissä hetkissä, kun tutkimushommat ja rahoitushaut ovat stressanneet. Vertaisten kanssa on ollut ilo jakaa onnistumisen kokemuksia: oma ja toisen onnistumiset tuottavat voimaa, joka auttaa jaksamaan myös harmaampina hetkinä.
Tämän kirjoituksen myötä blogi jää kesätauolle. Palaamme uusilla teksteillä jälleen elokuun puolivälissä.
Rentouttavaa ja stressivapaata kesää!
Lähteet:
Kröger, Tanja. (2019). Yle uutiset.
https://yle.fi/uutiset/3-10817348?fbclid=IwAR2-kcOg1DKwyDxxPw1rs00mmEhhN68mH-6y3a4k40BHU0-X4umh1gFgamo
Kunttu, Kristina, Pesonen, Tommi & Saari, Juhani. (2017). Korkeakouluopiskelijoiden terveystutkimus 2016.https://www.yths.fi/filebank/4300-KOTT_uusin_2016.pdf
Vastaa