Elina Palmgren
Elina Palmgren

Matkakertomus tieteen etiikkaan

Elina Palmgren 31.5.2019
| | 3 Kommenttia

Kävin maaliskuussa kauan odotetulla lomamatkalla Japanissa. Olimme suunnitelleet matkaa tätini kanssa jo yli kymmenen vuotta ja säästäneet rahaa sitä varten. Reissuksi valikoitui lopulta ohjattu kiertomatka reitillä Tokio – Kioto – Hiroshima – Kagoshima – Osaka. Vaikka kyseessä oli puhtaasti lomamatka, päädyin kuitenkin pohtimaan fysiikan ja tieteen etiikkaa matkan aikana paljonkin.

Teemaan sopivan harmaana päivänä vierailimme Hiroshiman rauhanpuistossa, joka jättää melko varmasti hiljaiseksi jokaisen kävijän. Ensimmäiseksi pysähdyimme Atomikupolin luona. Kupoli, tai virallisemmin kai Hiroshiman rauhanmuistomerkki, on entinen Hiroshiman prefektuurin teollisuuden edistämiseen tarkoitettu näyttelyhalli, joka sijaitsee atomipommin räjähdyksen hyposentrumin lähellä. Koska pommi räjähti melko tarkalleen rakennuksen yläpuolella, räjähdyksen aiheuttama paineaalto osui rakennukseen suoraan ylhäältä, ja siksi osa rakennuksesta säilyi. Rakennuksen rauniot on jätetty muistuttamaan tapahtumista, joiden myötä kuoli välittömästi arviolta 70 000 ihmistä ja myöhemmin vähintään toiset 70 000.

Atomikupoli

Rauhanpuistossa vierailimme myös Rauhanmuseossa, joka jätti hyvin asiapitoisen näyttelynsä vuoksi hieman wikipediamaisen vaikutelman. Itselleni Atomikupoli oli huomattavasti ravistelevampi kokemus.

Kun olimme poistumassa Rauhanpuistosta, osa hiljaiseksi menneestä matkaseurueestamme alkoi mutista syyttäviä kommentteja Robert Oppenheimerista, joka toisen maailmansodan aikaan johti Los Alamosin laboratoriota. Olin hämmästynyt näistä kommenteista, koska olen itse pitänyt Oppenheimeria lähinnä olosuhteiden uhrina. Ostin eräällä Britannian-matkallani Oppenheimerin elämänkerran1) (todennäköisesti hinta / sivu -suhteen perusteella; £12.99, 721 sivua), jota tosin en ole koskaan lukenut loppuun, mutta jonka pohjalta olen muodostanut mielikuvan älykkäästä ja sympaattisesta tutkijasta, joka lopulta joutui poliittisen ajojahdin uhriksi.

Olen joskus kuullut, että syy ydinaseista vieritetään jopa Einsteinin niskoille, mutta voidaanko perustutkimusta tekevää tutkijaa syyttää, jos hänen tutkimuksensa johtaa epäeettisiin seurauksiin? Oliko syy sitten tutkijoissa, jotka käyttivät Einsteinin teoriaa pommin kehittämiseen? Vai oliko syyllinen lentäjä Paul Tibbets, joka käytännössä pudotti pommin Hiroshimaan, vai ne tahot, jotka määräsivät pommin kehittämisestä, rakentamisesta ja pudottamisesta?

Henkilökohtainen mielipiteeni on, että pääsyyllisiä olivat luetelluista viimeisimmät. Tiedän kuitenkin katsovani asiaa ruusunpunaisten fyysikkosilmälasien läpi.

Näin pitkässä eettisten ja epäeettisten päätösten ketjussa on joka tapauksessa ongelmana se, että ketjun voi lopulta ulottaa lähes mihin asti vain. Näin monimutkaisessa, monta vastuullista henkilöä käsittävässä tilanteessa, kaikki ovat syyllisiä – tai kukaan ei yksin ole syyllinen.

Kaivoin matkalla netistä joskus lukioaikana minuun suuren vaikutuksen tehneen Keiji Nakazawan Hiroshiman poika -sarjakuvan ensimmäisen osan (löytyy englanniksi nimellä Barefoot Gen), joka on omaelämänkerrallinen kuvaus atomipommia edeltäneestä sota-ajasta sekä pommin tekemistä tuhoista. Ensilukemasta muistin lähinnä ihmiset, jotka raahaavat omaa nahkaansa perässään, ja veteen kuolleiden ruumiit. Sarjakuvasta tehdyn animaatioelokuvan voi katsoa YouTubesta.

Luin sarjakuvaa matkalla Hiroshimasta Kagoshimaan, mikä oli tavallaan ”onnekas” sattuma, sillä osa tarinasta sijoittuu Kagoshimassa sijainneeseen ilmavoimien koulutuskeskukseen. Kagoshimassa vierailimmekin Chiranin Kamikaze-lentäjien rauhanmuseossa, joka esittelee kamikaze-pilottien koulutusta, koneita sekä henkilökohtaisia kirjeitä ja tavaroita. Museon kaikki esittelytekstit olivat japaniksi ja vietimme paikalla niin vähän aikaa, ettei englanninkieliselle audio-opastukselle olisi jäänyt aikaa, joten kokemus jäi vähän laihaksi. Suurimman vaikutuksen minuun teki museon aulassa oleva Katuyoshi Nakayan muraali (Chiran Chinkon no Fu), jossa kuusi henkiolentoa auttaa itsensä uhranneen kamikaze-pilotin ulos palavasta koneesta. Käsittääkseni teos kuvaa lentäjille annettua lupausta pääsystä tuonpuoleiseen paratiisiin kiitoksena keisarin puolesta uhrautumisesta. Itselleni se näyttäytyy lupauksena jonkinlaisesta nopeasta, kauniista ja kivuttomasta kuolemasta. Kone ei ole kuvassa vielä edes ehtinyt iskeytyä kohteeseensa, kun henget jo pelastavat lentäjän kärsimykseltä.

Katuyoshi Nakaya: Chiran Chinkon no Fu

Kamikaze-lennot aloitettiin aivan sodan loppuvaiheessa. Käytännössä Japani oli tässä vaiheessa jo hävinnyt sodan ja tämä ns. Tokkō-sota oli vielä viimeinen epätoivonen yritys kääntää sodan suunta. Lopulta kamikaze-lennoilla ei ollut juurikaan vaikutusta sodan lopputulokseen, mutta voi olla, että ne antoivat osaltaan syyn liittoutuneille käyttää atomipommiaan sodassa. Sodan lopettamiseksi pommi pudotettiin ensin Hiroshimaan 6.8.1945, ja kun Japani ei vieläkään suostunut antautumaan, toinen pommi pudotettiin Nagasakiin muutama päivä myöhemmin.

Syyllisiä oli varmasti sodan kaikissa osapuolissa, eikä syyllisyyden taakkaa täysin voi poistaa myöskään tutkijoiden harteilta. Tästä(kin) syystä onkin ehkä hieman yllättävää, että fysiikan opintoihin kuulu enemmän tieteen etiikkaa.

Kaikesta huolimatta kirsikankukat kukkivat Kioton paloasemalla.

1) Kai Bird ja Martin J. Sherwin: American Prometheus, The Triumph and Tragedy of J. Robert Oppenheimer

Jaa kirjoitus somessa

Samankaltaiset julkaisut

3 Comments

  • Harri Waltari on 31.5.2019

    Olen jonkin verran lukenut Manhattan-projektiin lähteneiden motiiveista, vaikkakin Oppenheimerin elämäkerta on lukematta. Monelle lähtökohtana oli muisto ensimmäisestä maailmansodasta. Silloin saksalaiset tutkijat olivat keskeisesti luomassa kemiallista sodankäyntiä.

    Saksan tieteellinen taso oli niin korkea, että oli oletettavaa, että sikäläiset tutkijat yrittäisivät ydinaseen kehittämistä. Manhattan-projektiin lähteneet halusivat ehtiä ennen saksalaisia. Saksallakin oli oma salainen projektinsa, mutta se ei ehtinyt kovin pitkälle. Yhdysvaltain ydinase ei lopulta ehtinyt aivan valmiiksi ennen Saksan romahdusta, mutta se silti tehtiin valmiiksi ja lopulta sitä myös käytettiin. Neuvostoliitto sitten seuraavina vuosina kehitti omansa, mutta se oli helpompaa, kun tiesi, että periaate toimii.

    Sota-aikana hyvin monen eri tieteenalan ammattilaiset voivat käyttää taitojaan ja se, onko tämä hyvää vai pahaa, riippuu siitä, keneltä kysytään. Ydinaseen käytöstä päättäneetkin käsittääkseni perustelivat käyttöä itselleen sillä, että sota loppuisi nopeammin ja kokonaisuutena tulisi vähemmän kuolonuhreja kuin sodan pitkittyessä. Koskaan ei päästä arvioimaan, olivatko he tässä oikeassa.

    • Author
      Elina Palmgren Elina Palmgren on 31.5.2019

      Kiitos kommentista!

      Hyvin tyhjentävästi kirjoitettu. En osaa lisätä tähän mitään :)

  • Parsecci on 2.6.2019

    Kiva teksti, mutta ehkä vähän yksipuolisesti kerrottiin atomipommituksesta. Esim jäi mainitsematta Pearl Harborin tapahtumat ja Japanin aikeet jatkaa brutaalia etelä-aasian valloitusta.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Sosiaalinen media

Aihepilvi

Arkistot