Hanna-Ilona Härmävaara
Hanna-Ilona Härmävaara

Voitko suositella minua?

| | | Ei kommentteja

Kun nuorempana hain töitä ja työnhakulomakkeissa kysyttiin suosittelijoita, tuntui asia aina vaivaannuttavalta. Ketä kehtaisin pyytää sanomaan, että olen hyvä tyyppi, ja tarvitaanko suosittelijoita edes mihinkään? Aloittaessani jatko-opinnot jouduin ensimmäisen kerran siihen tilanteeseen, että oli pakko löytää professori tai pari, jotka uskoivat minuun ja olivat valmiita sen verbalisoimaan. Pian ymmärsin, että suosittelijoiden pyytäminen ja saaminen on akateemisella uralla pärjäämisen elinehto.

Tässä blogissa on aiemmin kirjoitettu niin rahoituksen hakemisesta kuin ohjaussuhteista. Niihin kumpaankin liittyy kiinteästi suositusten antaminen ja saaminen. Ohjaajaksi lupautuminen tarkoittaa siis paitsi sitä, että on valmis työskentelemään väitöskirjan tekijän kanssa myös sitä, että uskoo ohjattavan kykyihin ja motivaatioon niin paljon, että on valmis allekirjoituksellaan uskonsa todistamaan. Silloinkin, kun ohjattava ei itse itseensä välttämättä usko.

Akateemisen urani varrella olen monesti pohtinut suositusten merkitystä itselleni. Olen saanut lähes kaikki hakemani apurahat, mistä olen erittäin kiitollinen. Kiitollisuuden lisäksi olen tuntenut ihmetystä, sillä tiedän rahan olevan tiukassa. Rahanjaossa menestyminen on varmasti osittain seurausta siitä, että tutkimusaiheeni on helposti myytävissä ja että osaan kirjoittaa siitä vetoavasti. Toisaalta olen varma, että suosittelijoideni nimi ja suosituskirjeiden sisältö ovat vaikuttaneet menestykseeni. Minuun on uskottu.

Suosituskirjeiden sisältöä pääsee harvoin näkemään. Yleensä suosittelijat lataavat kirjeet suositussysteemiin itse, ilman että suositeltava pääsee niihin käsiksi. Menettely varmistaa suositusten autenttisuuden. Pari itsestäni kirjoitettua kirjettä olen kuitenkin nähnyt. Suositusten lukeminen on ollut mannaa jatko-opiskelijan epävarmalle sielulle, ja olen myös oppinut ymmärtämään sen, miten muut työni näkevät. Muut eivät näe kaaosta ja riittämättömyyden tunnetta, jonka keskellä useimmat tutkijat – tai ihmiset ylipäänsä – räpiköivät. Tehdystä työstä tunnustaminen taas tuntuu hyvältä.

Samaa mannaa haluan nyt jakaa opiskelijoilleni. Olen nimittäin ajautunut akateemisen urani siihen vaiheeseen, että kirjoitan paljon enemmän suosituksia muista kuin joudun pyytämään itsestäni. Huomaan opiskelijoiden pyytävän suositustani vähän arkaillen ja miettivän, mitä mahdan voida heistä kirjoittaa. Epävarmuus on suurinta silloin, kun he tietävät opiskelutovereidensa kilpailevan samoista rahoista tai opintopaikoista. Opiskelijoiden paremmuusjärjestykseen asettaminen onkin suositustenteossa vaikeinta. Tai oikeastaan vaikeinta on se, että joskus on pakko kieltäytyä suosittelemasta. Sellainenkin tilanne on sattunut eteeni, ei tosin tässä työssäni. Suosituksen antaja käyttää suurta valtaa, ja sitä valtaa on käytettävä reilulla tavalla.  

Mutta tietäisivätpä opiskelijani vain, mitä heistä kirjoitan. Opetuksen arjessa ei aina tule pysähdyttyä kehumaan, vaan usein keskitytään siihen, missä on vielä petrattavaa. Siksi onkin ihana saada välillä pysähtyä miettimään kohtaamieni nuorten toivojen vahvuuksia ja sitä iloa, joka kunkin opiskelijan edistymisen seuraaminen on minulle tuottanut. Tunnen myös iloa siitä, että sanani voivat auttaa luotsattaviani eteenpäin elämässä. Ehkä omatkin ohjaajani ovat tunteneet kohdallani samaa. Terveisiä vaan heille.

Jaa kirjoitus somessa

Samankaltaiset julkaisut

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Sosiaalinen media

Aihepilvi

Arkistot