Lapsena olin innokas kysymään, kun en jotain ymmärtänyt. Viittaaminen tunneilla tuntui luonnolliselta ja sanojen asettelu ymmärrettävään muotoon vaivattomalta. Vuosien saatossa tilanne kuitenkin muuttui ja kysyminen rupesi jännittämään yhä enemmän ja enemmän. Osittain tämä varmasti johtui siitä, että aloin tarkkailla ympäristöäni huolellisemmin ja aistia muiden suhtautumista kysymyksiini. Sain myös muutamaan otteeseen suoraa palautetta eräältä opettajalta “ei tämä nyt niin vaikea asia ole” tai “tämä löytyy kyllä sieltä kirjasta”. En vieläkään ole aivan varma miten suhtautua moisiin kommentteihin, mutta ainakin on selvää, että ne vaikuttivat valtavasti haluuni kysyä, kun en ymmärrä.

Yliopisto-opiskeluiden aikana monet ulkomaalaiset seminaaripuhujat ihmettelivät suomalaisyleisönsä innottomuutta esittää kysymyksiä. Joko he naureskelivat kiusaantuneena “onko tämä niin yksinkertaista tai tylsää, ettei mitään kysymyksiä tule mieleen?” tai yrittivät tiedustella suoraan joltakulta yleisössä, mikä heidän mielipiteensä aiheesta oli. Kysyminen ei vaikuttanut olevan helppoa edes professoreille tai vanhemmille tutkijoille, joten ilmapiiri tuntui kaikelta muulta kuin keskusteluun innostavalta, vaikka biotieteissä kiehtovia ongelmia ja yksityiskohtia riittää vaikka millä mitalla.

Totuus on, että kysyminen vaatii rohkeutta. Minä ja monet muut viljelemme lentäviä lauseita, kuten “tyhmiä kysymyksiä ei olekaan”, mutta itsekin epäröin yhä, antaako itsestään tietämättömän tai laiskan kuvan, kun puheenvuoro ei olekaan naseva huomio, vaan paljaana möllöttävä kysymys. Ongelmaksi tämä pelko muodostuu etenkin tieteen alalla. Opiskellessani korostettiin kriittisen ajattelun tärkeyttä useiden kurssien aikana – ja mitä kriittinen ajattelu on, ellei kysymysten esittämistä. Kysyminen puolestaan herättää keskustelua, keskustelu mahdollisesti eriäviä näkemyksiä ja näitä näkemyksiä voidaan sitten lähteä tarkistamaan laskemalla, mittaamalla, havainnoimalla ja niin edelleen. Kysymyksiä esittämällä olemassa olevat teoriat todistetaan vääriksi tai ne tarkentuvat ja vahvistuvat entisestään. Minua suorastaan caps lockin arvoisesti TYMPII, että itseään pitää epäillä silloin, kun mieleen nousee kysymys. Pahimmassa tapauksessa on kysymättä niin kauan, ettei oikein enää edes keksi kysymyksiä silloin kuin haluaisi. Kysyminenkin on taito, jota pitää harjoitella.

Nykyisen työni aikana olen oppinut jälleen kysymään, ja ennen kaikkea siksi, että teeskentely kaiken ymmärtämisestä ei onnistu kauan. Yhdellä on näytteenä ihmisen maksasoluja, toisella liito-oravan kakkaa ja kolmannella Nuorgamista rapsutettuja maaperänäytteitä. Yksi heistä haluaa lukea tietyn DNA-pätkän näytteestään, kun taas toinen pyöräyttää näytemateriaaliinsa mutaation sopivaan kohtaan. Kolmas ei ole vielä itsekään varma mitä haluaa tehdä, mutta olisi kiinnostunut kuulemaan mikä on uutta, nopeaa ja edullista. Olen kuitenkin havainnut, että yleensä ihmiset pitävät siitä, kun he saavat kertoa itselleen tutusta aiheesta. Tämä on mielestäni kaikkein absurdeinta: olen nuorempana vältellyt kysymistä, koska en ole halunnut vaivata. Olen ajatellut, että jos ei muuta, niin viimeistään kotona Google auttaa minua. Todellisuudessa asiantuntijan kanssa keskustellessa on vain fiksua kysyä häneltä, jos jotain jää epäselväksi. Se voi olla kaikkein nopein ja varmasti myös mieleenpainuva ja mielekäs tapa molemmille.

On jo aikakin, että muutkin pääsevät tutustumaan ajatuksiimme yhtä hyvin kuin Google. Eikö vain?