Tätä tekstiä kirjoittaessani olo on edelleen hieman hämmentynyt: olen aloittanut uudessa (vakituisessa) työssäni lehtorina Itä-Suomen yliopistossa. Tässä tekstissä avaan pohdintoja, joita työn aloittamiseen on liittynyt.

Edellisen headhuntaus kokemuksen jäljiltä ulkomaille ajattelin, että vastaavaa tilaisuutta ei varmasti toiste tule: kukapa sitä teologia töihin metsästäisi. Arvaamattomasti löysin itseni kuitenkin prosessista, jossa haettiin yliopiston rehtoraatilta siltarahoitusta ja lupaa suorarekrytointiin. Siltarahoituksen perusideana on, että uutena työssä aloittavan henkilön on mahdollista työskennellä edeltäjänsä kanssa saman aikaisesti. Tällöin rakentuu ”silta”, joka takaa työn sisältöihin liittyvää jatkuvuutta sekä hiljaisen tiedon siirtymistä työntekijöiden ketjussa. Tuntui aikamoiselta lottovoitolta, kun sain tiedon myönnetystä siltarahoituksesta ja rekrytointiluvasta. Tätä tietoa vielä seurasi opetustaidon osoittaminen hyväksi (portfolio ja opetusnäyte) sekä asian esittely tiedekuntaneuvostossa. 

Konkreettiset pohdinnat työn sekä elämän sisällöstä täyttivät viime loppuvuoden. Olimmehan juuri vasta palanneet Briteistä Suomeen ja perheen elämä jälleen asettumassa uudelleen uomiinsa. Mieli täyttyi kysymyksistä: Muutammeko me? Reissaanko minä? Jos minä reissaan, mitä se tarkoittaa? Millaista palettia tässä ollaan rakentamassa työn ja perhe-elämän suhteen? Näitä kysymyksiä pohdin kotona perheen ja muun lähipiirin kanssa. Ystävät jakoivat ajatuksiaan ja pohdintojaan. Keskustelua ja näkemyksiä sain myös lehtorina toimivalta viranhaltijalta sekä esimieheltä. Asiat alkoivat loksahdella paikalleen.

Ystävien tuki konkretisoitui mm. tällaisen kirjan muodossa. Ensimmäiset innostavat merkinnät ovat jo kirjattuna.

Siltarahoitus tuntuu edelleen hieman epätodelliselta: minulla on kuusi kuukautta aikaa olla työssä yhdessä toisen viranhaltijan kanssa. Saan kysyä ja oppia samalla kuin omaksun uutta akateemista identiteettiä itselleni. Ensimmäisen konkreettisen ja todella tärkeältä tuntuvan asian huomasin jo ennen kuin työ itsessään oli alkanut. Olen ensimmäistä kertaa tilanteessa, jossa voin suunnitella oman työni sisältöä, tutkimuksen jatkuvuutta, osallistumista erilaisiin verkostoihin ilman ”jos” ajatusta. ”Olen mukana, jos vain apurahat riittää”, ”Tulen konferenssiin, jos vain olen kuvioissa mukana,” ”Haetaan vaan projektia yhdessä, mutta en ihan varmaksi tiedä, olenko enää talossa…” Ensimmäisen kerran voin sitoutua akateemiseen työhöni ilman sitä ikuista ”jossittelua”. Samalla myös minuun ollaan sitouduttu työntekijänä, kun olen tullut lehtoriksi valittua. 

Ensimmäinen viikko on takana. Ajatukset hyrräävät sellaista tahtia, että en meinaa itse pysyä mukana: jatkuvia huomioita, pohdintoja, ajatuksen virtaa aamusta iltaan. Koti on edelleen samassa paikassa kuin aikaisemminkin. Lentoyhteys on nyt testattu ja toivottavasti myös junayhteys pääsee käytölle. Tavoitteena on rakentaa opetusaikataulut siten, että Joensuussa ollessani opetan tiivitä päiviä. Sen lisäksi työssä on paljon sellaista, jota voin tehdä paikassa kuin paikassa: suunnittelua, opetuksen valmistelua, hallinnointia ja tutkimusta. Tutkimusyhteistyö kokonaisuudessaan jatkuukin ennallaan: hanke, jonka parissa olen post docina työskennellyt oli jo ennalta Helsingin ja Itä-Suomen yliopistojen yhteishanke. Paljon tulee arjessa muuttumaan, mutta toisaalta moni asia säilyy ennallaan.

Vielä on vaikea hahmottaa sitä kaikkea mitä tuleva vuosi (vuodet) tuo(vat) tullessaan. Näistä käänteistä varmasti kirjoitan teille jatkossakin. Lempi kirjoitusaiheeni vaikuttavat tähän mennessä liittyneet rahoitusten hakuihin ja tutkijan identiteettiin – identiteettiasioista ja rahoituksesta tosin varmasti kirjoitan jatkossakin, mutta näkökulma saattaa olla hieman erilainen, kun oma positio muuttuu. Rahoitushakuja on tarkoitus päästä jossakin kohden jatkamaan vaikka muoto vielä hakeekin suuntaansa. Tämän vuoden identiteettipohdinnat liittynevät siihen, millaista on muuttua apurahatutkijasta lehtoriksi.