Olen monessa aiemmassa kirjoituksessani käsitellyt yliopistoon liittyviä asioita sangen kriittisesti. Välillä olen kirjoittanut jotain positiivistakin, mutta huomaan ongelmakohtia esiin nostavien kirjoitusten provosoivan enemmän keskustelua. Jopa saamastamme lukijapalautteesta löysin itselleni kohdistetun viestin, joka kuului: ”Lisää törkyä!” Se vähän huvitti mutta myös nolotti – olenko onnistunut profiloitumaan likasangon tonkijana?

No, on kai luonnollista, että ihmiset ovat kiinnostuneita kurkistamaan silotetun ulkokuoren taakse. Itse taas taidan olla niin kulttuurini vanki, että ajattelen kaiken itsestään selvästi olevan hyvää ja hienoa, ellei asioista erikseen valiteta. Näin tämänhetkisen kulttuuriympäristöni kiitospäivän jälkimainingeissa voisin kuitenkin pysähtyä miettimään, mistä kaikesta olen työssäni kiitollinen. Eikä tämä lista ole edes tyhjentävä.

1) Työyhteisö

Tämä on ehdottomasti suurin kiitollisuutta herättävä asia. Toimiva työyhteisö on tärkeä alalla kuin alalla, mutta yliopistolla olen saanut kokea paljon muutakin kuin ”toimivuutta”. On kaunista saada työskennellä skarppien, huumorintajuisten, itseironisten, hyvällä tavalla omalaatuisten ja lojaalien työkavereiden kanssa. Työkavereiden, tai työystävien, avulla olen jaksanut läpi jokaisen marraskuun, ja olen saanut tukea silloinkin, kun en ole jaksanut. Parasta ovat olleet ensimmäisen akateemisen työyhteisöni aamukahvit, joiden päätteeksi päädyimme aina puhumaan kuolemasta. Ikävä on myös ulkomaanmatkoja, joita teimme yhdessä vapaallakin. Hersyvää naurua ja vertaistukea.

Täällä Seattlessa olen taas ihanien ihmisten ympäröimä. Työkaverini ovat tärkeä tukiverkko vieraassa maassa, ja olen saanut heiltä niin apua majoitusongelmien ratkomiseen kuin seuraa kaikenlaisiin rientoihin ja retkiin. Meillä ei ole joka-aamuista aamukahvia, mutta jokatorstainen fika löytyy. Pari viikkoa sitten sydämessäni läikähti, kun joku huomasi meidän taas puhuvan kuolemasta. Osaavat ne amerikkalaisetkin synkistellä.

2) Vapaus

Minulla ei ole koskaan ollut ysistä viiteen -työtä. En ole juuri koskaan ollut velvoitettu olemaan fyysisesti läsnä juuri missään, mikä on mahdollistanut työn suorittamisen niin kotona kuin vaikka ulkomailla. Etenkin ulkomailla olon mahdollisuuksista olen ollut kiitollinen. Ulkomaankeikat ovat poikineet ammatillista ja henkistä kasvua ja uusia ulkomaankeikkoja. Olen myös saanut pitää lomani silloin, kun olen halunnut. Vapaus on kaikessa kliseisyydessään tuonut toki myös vastuun. Työt pitää saada tehtyä, ja liian usein vapaus on itselle tarkoittanut vapautta tehdä töitä aivan liikaa.

3) Työtehtävien monipuolisuus

Sivusin aiemmassa kirjoituksessani sitä, miten yliopistopestiin kuuluu usein kahden työn paketti: samaan työtehtävään voi kuulua sekä opetusta että tutkimusta. Näiden lisäksi saa tehdä ja joutuu tekemään myös paljon muuta. Itse olen nauttinut konferenssien ja seminaarien järjestämisestä. Sisälläni asuva pieni sihteeri on rakastanut kahvitusten tilaamista, budjettien laskemista ja visuaalisen ilmeen suunnittelua.

Yliopistolaisilta pyydetään usein myös erinäisiä asiantuntijalausuntoja ja julkisia esiintymisiä. Täällä Seattlessa saan sähköpostia ympäri Amerikkaa ihmisiltä, jotka haluavat tietää jotain suomesta tai Suomesta. Viimeksi konsultoin New York Timesia salmiakkiaiheisen jutun kulttuuritermien käännöksistä. Parin viikon päästä pidän puheen paikallisen Finlandia Foundationin järjestämässä Suomen itsenäisyyspäivän juhlassa. Ja ensi viikolla teen opiskelijoilleni graavikalaa ja rosollia. Kulttuurilähettilään hommia kaikki.

4) Työn kiinnostavuus

Sokeriksi pohjalle säästin sen, miksi niin moni kai opintojensa jälkeen haluaa yliopistolle jäädä. Tuntuu luksukselta saada nörtteillä oman kiinnostuksenkohteensa kanssa ja keskustella siitä loputtomiin ympärillä olevien saman sortin nörttien kanssa. Tästä sain suloisen muistutuksen viime viikolla, kun olin kuuntelemassa kollegani elokuva-aiheista esitystä. Nautin kollegani työn hedelmien näkemisestä, mutta vielä enemmän nautin esitystä seuranneesta keskustelusta. En ymmärtänyt keskustelijoiden pudottamista termeistä tai heidän tekemistään viittauksista puoliakaan, mutta tuttu palo heidän kasvoillaan sai minut hymyilemään.