Suvi Saarelainen
Suvi Saarelainen

Kansainväliset liikkuvuusjaksot osana tutkijan työnkuvaa

| | | Ei kommentteja

Kansainvälinen liikkuvuus on vahvasti arvostettua valuuttaa tutkimuspiireissä, mutta liikkuvuuden arvostaminen ja suunnittelu ovat vielä eri asia kuin liikkuvuuden toteutus. Tässä kirjoituksessa kerron kahdesta tutkimusjaksosta, jotka olen viettänyt ulkomailla. Ensimmäinen jakso (6kk) toteutui osana tohtoriopintojani, toinen jakso (9kk) alkoi puolisen vuotta tohtoroitumisen jälkeen.

 

2012 – Jatko-opintoihin liittyvä vaihto Erasmus-ohjelman kautta

Olin kyllästymiseen asti hakenut apurahoja väitöskirjan tekemiselle, mutta tuntui, että rahahanat vain pysyvät kiinni. Olin viimeistelemässä Kulttuurirahaston hakemusta ja tartuin ohjeistukseen uudelleen. Myöntöperusteissa luki, että apurahat myönnetään painotetusti kansainvälisesti orientoituneille tutkijoille. Hetkinen. Kansainvälisyys – se puuttui hakemuksestani kokonaan.

Olin kyllä pohtinut kansainvälisyyttä aikaisemmin ja miettinyt erilaisia mahdollisuuksia. Kirjasin hakemukseeni alaluvun, jossa sisältönä oli, että lähden lukukaudeksi opiskelijavaihtoon, mikäli minulle myönnetään apuraha.

Sain kolmivuotisen apurahan, joka osaltaan pakotti minut lähtemään vaihtoon, koska seuraavan vuoden myöntöperusteena oli ensimmäisen vuoden suunnitelman seuraaminen. Monesti olen pohtinut, että en kenties olisi uskaltautunut vaihtoon ilman tätä kannustinta. Jälkikäteen ajateltuna tämä ”pakko” oli käänteentekevä niin tutkimuksen tekemisen kuin tutkijan identiteetin kannalta.

Kuuden kuukauden aikana suoritin 20 opintopistettä jatko-opintoja ja hahmottelin ensimmäistä artikkeliani. Nuo suorittamani kurssit olivat olennaisia teoreettisen ymmärrykseni kehittymisessä. Opintopisteitä kenties vielä tärkeämpää olivat intensiiviset keskustelut ja saamani palaute työskentelystä. Vaikka tästä vaihdosta on kuutisen vuotta, yhteydet silloisiin professoreihin ovat edelleen aktiiviset.

Lähtiessäni vaihtoon en tiennyt mitä odottaa. Tämä aika on kuitenkin painunut mieleen jaksona, jolloin oli aikaa pysähtyä, oppia ja oivaltaa. Fokusoitunut tutkimuksen tekeminen toisessa tutkimusympäristössä muovasi tapaani tehdä, työskennellä ja ajatella – tietyllä tapaa tuo jakso antoi rakenteen koko väitöskirjaprosessilleni.

En tosin osannut odottaa, miten koti-ikävä ja kaipaus täyttäisivät mielen. En osannut odottaa, miten haastavaa yhteinen elämä opiskelijasolussa voisi olla. Koettelemukset eivät kuitenkaan olleet mitenkään ylitsepääsemättömän suuria. Lisäksi näiden kokemusten myötä opin paljon myös itsestäni ihmisenä.

 

2018 – Tohtoritutkijan liikkuvuusjakso Osk. Huttusen säätiön apurahalla

Liikkuvuuden merkitys korostuu uudella tavalla tohtoroitumisen jälkeen. Post doc -tutkijalle tarjolla olevia kansallisia apurahoja tuntuu ainakin omalla alallani olevan vähemmän kuin väitöskirjavaiheessa. Sen sijaan monet säätiöt ovat yhdistäneet voimavaransa ja tarjoavat tutkijatohtorille rahoitusmahdollisuutta kansainvälisyyteen Post doc -poolin kautta. Lisäksi esimerkiksi Osk. Huttusen säätiö tarjoaa mahdollisuuden kansainvälisyyteen erityisesti nuorille tohtoreille (ja tohtoriopiskelijoille). Liikkuvuuden merkitys tutkijatohtorille on olennainen, jos mielii mukaan Suomen Akatemian rahoituskilpaan: Akatemian liikkuvuussäännön mukaan hakijan on työskenneltävä tohtoroitumisen jälkeen toisessa ympäristössä kuusi kuukautta ennen kuin voi hakea rahoitusta. Lisäksi Akatemia korostaa myönnöissään aidon liikkuvuuden tärkeyttä arvioidessaan hakijoitaan.

Hain Huttusen säätiön apurahaa aivan tohtoroitumisen kynnyksellä ja muutama kuukausi tohtoroitumisen jälkeen sain tiedon apurahasta, joka tulisi kattamaan yhdeksän kuukauden työskentelyn Iso-Britanniassa. Yhteistyökumppanina toimi professori, joka on kehittänyt hankkeessamme käytössä olevaa haastattelu- ja analyysitekniikkaa. Työskentelyni sijoittui soveltavan psykologian laitokselle, joten toivoin, että oppisin uusia näkökulmia toisen oppiaineen parissa.

Tutkimuskauden alussa käytin aikaa siihen, että pääsin sisälle uuteen tutkimusympäristöön ja toimintakulttuuriin sekä uuteen oppiaineeseen. Isäntänä toimiva professori oli koonnut valmiiksi listan ihmisiä, joiden arveli olevan hankkeeni kannalta kiinnostavia keskustelukumppaneita. Luulin lähteväni tapaamaan yhtä ihmistä ja hänen tiimiään – paikan päällä kävi kuitenkin ilmi, että vastassa oli parikymmentä ihmistä, jotka jakoivat samat intressit kuin minä.

Kevään 2018 aikana aloimme keskustella isäntä professorini kanssa kiinnostuksestamme visuaalisiin tutkimusmenetelmiin laajemminkin. Keväällä 2018 uutisoitiin myös jatko-opiskelijoiden hyvinvointiin liittyvistä kysymyksistä sekä suomalaisissa että isobritannialaisissa yliopistoissa. Aloimme suunnitella hanketta, joka tarkastelisi jatko-opiskelijoiden kokemuksia, jaksamista ja heille tarjottua tukea. Elokuussa 2018, haastattelurungon muotoutumisen ja eettisten prosessien jälkeen, aloitimme jatko-opiskelijoiden haastattelut. Ehdin tekemään kuusi haastattelua ennen syksyn paluutani Suomeen, tiimin viimeistellessä haastattelut lokakuun loppuun mennessä.

Yhteistyömme professorin ja yliopistoväen kanssa oli varsin moninaista: pääsin mukaan ohjaamaan opiskelijoita (ja samalla opin itse uusia menetelmiä), pidin vierailijaluennon ja joukon pienempiä esitelmiä ja puheita. Lähdin tutustumaan menetelmään, mutta pääsin myös osallistumaan yhteen käynnissä olevaan hankkeeseen ja käynnistämään uutta hanketta. Tutkimuksellinen yhteistyö tulee vielä jatkumaan pitkään ja vierailevan tutkijan statustani jatkettiin näin alkuun vuodella.

Tällä kertaa matkustin perheeni kanssa, mikä osaltaan vähensi kaipausta kotimaahan. Tosin tällä kertaa elinympäristön muutos koski kolmea ihmistä eikä vain omaa itseä. En osannut arvata, että tällä kertaa kaipaisin työkavereitani ja yhteistä lounaskulttuuria (britit kun näyttävät pitävän eväsleipä-kulttuurista). Tyttäreni kaipasi kavereita erityisen kovasti ja sopeutuminen otti oman aikansa. Me kaikki kaipasimme suomalaista lämmitystä kotitalon lämpötilan laskiessa alle 15 asteen talven kylmyydessä (+2 astetta). Ihmettelimme lumikaaosta, joka sulki yliopiston ja tyhjensi ruokakauppojen hyllyt, kun lunta oli kertynyt pari senttiä. Reissu opetti koko perheelle uusia piirteitä siitä, millaisia olemme ihmisinä.

Kun lähtee itse maailmalle, voi siis jotain tulla kotiin mukaankin: tutkimuksellisen annin lisäksi voi mukana tulla uusi ymmärrys itsestä, joukko muistoja, tukku kontakteja, kenties jokunen uusi ystäväkin. Lisäksi vaikuttaa siltä, että kerran, kun lähtee, on kynnys uudelle reissulle matalampi. ”Äiti, seuraavan kerran, kun mennään ulkomaille asumaan, haluaisin asua korkealla kerrostalossa!”, totesi tyttäreni, kun oli aika palata Suomeen.

 

 

Jaa kirjoitus somessa

Samankaltaiset julkaisut

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Sosiaalinen media

Facebook343
Instagram38
RSS

Aihepilvi

Arkistot