Olen hyvä opettaja. Välillä olen suorastaan erinomainen. Joskus taas tajuan meneväni vain rimaani hipoen, mutta senkin tunnistan olevan melko korkea. Joskus sitten tulee mokattua ihan oikeasti.

Aloitin opettajanurani tekemällä sijaisuuksia yläkoulussa ja lukiossa jo ennen kuin minulla oli minkäänlaisia opettajanopintoja takana. Itsetuntoni oli hyvä ja koin olevani synnynnäinen opettaja. Ehkä jossain mielessä olinkin, mutta alussa tein monta asiaa melkoisen typerästi. Vasta opettajankoulutuksen myötä tajusin, mitä kaikkea en ollut aiemmin tajunnut, ja myös itsekritiikkini kasvoi. Seurasi pitkä ja välillä kivulias opettajaksi kasvamisen jakso, jonka aikana opettajankoulutuksessa oppimani itsereflektointi ei hetkeksikään lakannut ohjaamasta ajatuksiani pienimpiinkin epäonnistumisiin.

Vuosien vieriessä ja positiivisten kokemusten karttuessa suhtautumiseni opetuksessa tapahtuneisiin mokiin muuttui terveeksi. Yksikään opettaja ei ole aina parhaimmillaan ja jokainen tekee asioita joskus huonosti. Olen myös oppinut sen, että välillä opetuksen huonosti sujuminen johtuu opiskelijoiden vireestä, ja välillä opetuksen mokat ovat vain omassa päässä. Tästä olen saanut arvokkaan muistutuksen tänä syksynä, kun opetustani on tiiviisti seurannut assistentti. Hän on pätevä ja hyvä opettaja itsekin, ja hänen kanssaan opetustilanteista keskusteleminen on avannut uusia sekä kriittisiä että vähemmän kriittisiä näkökulmia työhöni. Kiitos siitä, Meri, jos satut tätä lukemaan.

Noniin. Eheyttävä lässytys on suoritettu, joten on aika paljastaa suuri epäonnistumiseni. Katastrofi ei olisi ollut kovin suuri, jos kyseessä olisi ollut oikea opetustilanne. Jos olisin vaikka ollut sijaisena enkä olisi aivan saanut kiinni siitä, mitä ja miten minun oletetaan opettavan, vahinko olisi ollut hyvin vähäinen ja helposti seuraavalla kerralla tai tilanteen kuluessa korjattavissa. Mutta kyseessä oli opetusnäyte vakituista yliopisto-opettajan pestiä varten omassa kotiyliopistossa kollegoideni edessä.

Koin tilanteesta kovia paineita siksi, etten halunnut mokata kotikentällä. Olin myös jotenkin huolissani siitä, pystynkö lunastamaan odotukset ja olemaan maineeni veroinen. Opiskelijani olivat aiemmin kehuneet minua kollegoilleni, ja minua oli myös hiljan ehdotettu Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan myöntämän opetuspalkinnon saajaksi. Lisäksi olin juuri saanut tietää tulleeni valituksi lehtoriksi Seattleen monien hyvien hakijoiden joukosta. Muun muassa näistä syistä koin, että kaikki muu kuin erinomainen suoritus olisi häpeäksi.

Shokki oli jonkin verran suuri, kun tuomioksi tuli ”tyydyttävät opetustaidot”. Tiesin, etten ollut kyennyt antamaan parastani, mutta oletin näytteen kuitenkin oikeuttavan edes hyviin taitoihin. Olin pitänyt tehtävänantoa vaikeana, ja vasta arvion luettuani sain tietää, miksi se tuntui niin vaikealta ja mikä meni metsään: olin lukenut ohjeet väärin ja suunnitellut opetukseni aivan liian alhaiselle kielitaidon tasolle. Yritin silti tehdä vaikutuksen olemalla innovatiivinen ja sorruin liian monimutkaiseen tehtävään. Vähän lohdutti saada tietää, että myös toinen hakija oli jostain syystä tehnyt saman virheen.

En saanut työtä, mutta en olisi saanut sitä varmasti muutenkaan, sillä valituksi tuli minua kokeneempi opettaja. Vähän lohdutti myös se, että vuotta myöhemmin onnistuin opettamaan aiheena olleen kielioppiasian, nollapersoonan, seattlelaisille opiskelijoilleni hyvin. Osan siitä jopa melko innovatiivisesti ja tehokkaasti: opiskelijani hokevat edelleen ”oispa kaljaa” ja ”oispa rahkaa”, koska opettelimme nollapersoonan ”olisipa X” -rakenteen ja sen merkityksen nettimeemejä tutkimalla. Epäonnistuminen inspiroi ajattelemaan toisin ja tekemään paremmin.

Opettajana kehittyminen onkin jatkuvaa epäonnistumisten sietämistä ja niiden kohtaamista. Hyvä opettaja oppii omista virheistään ja erinomainen muiden virheistä. Valitettavasti vain harvoin näemme kollegoitamme opettamassa. Olisi terveellistä nähdä laaja kirjo sekä onnistumisen että epäonnistumisen hetkiä.