Kun epäonnistuin – ja opin olemaan välittämättä siitä

Nykyään suhtaudun lähinnä säälivästi nuorempaan itseeni, joka pelkäsi epäonnistumista kuin ruttoa. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä useammin voin vaan kohauttaa olkia tai nauraa epäonnistumisille ja noloille sattumuksille. Onneksi. Tätä menoa eläkeläisenä olen onnellinen hällä väliä -mummo.

Ensimmäisen kerran epäonnistumisten sietämistä jouduin harjoittelemaan toden teolla yliopisto-opintojen alkaessa. Huomasin melko pian opintojen alettua, etten ole opiskelijaporukassa millään mittarilla se penaalin terävin kynä. Harjoittelinkin siis aktiivisesti kysymään neuvoa ja pyytämään apua muilta, kun en jotain osannut tai ymmärtänyt. Näin jälkeenpäin ajateltuna tukeuduin välillä liikaakin muiden neuvoihin, enkä uskaltanut ajatella itse.

Myös työskentely eri tutkimusryhmissä on kasvattanut siihen, että usein joutuu myöntämään, ettei osaa ja ymmärrä, ja pyytämään apua. Onneksi olen sattunut vain sellaisiin ryhmiin, joissa tyhmiinkin kysymyksiin on suhtauduttu kärsivällisesti.

Pystyn suhtautumaan useimpiin menneisiin epäonnistumisiin huumorilla ja yleensä jättämään ne taakseni. Onnistuin kuitenkin kaivamaan muististani kolme edelleen nolottavaa, mutta lähinnä naurattavaa, sattumusta yliopistourani varrelta:

1. Tein (muistaakseni toisena opiskeluvuonna) tieteellisen ohjelmoinnin kurssin harjoitustyötä, jossa tarkasteltiin lämmönjohtuvuutta. Tein lopputyötä varten kuvaajia ja mielestäni ne näyttivät tylsiltä. Keksin kokeilla negatiivisia lämpötilan arvoja, joilla totta tosiaan sai paljon mielenkiintoisempia kuvaajia. Pian palautettuani työn hoksasin tietenkin käyttäneeni absoluuttista lämpötila-asteikkoa ja lähetin häpeissäni assistentille viestin, jossa pahoittelin, kröhöm, epäfysikaalista lämpötilan valintaa.

2. Ollessani töissä kosmologian tutkimusryhmässä, tein joitain laskelmia Mathematica-ohjelmistolla. Kun ohjelmaa käytti etäyhteydellä, sillä oli tapana melko usein kaatua. Ohjelman sammuttamisesta huolimatta, kerneli saattoi kuitenkin jäädä pyörittämään laskuja loppuun. Yhtenä kauniina päivänä käyttämäni tietokoneen adminina toiminut professori tulikin pyytämään, että kävisin pysäyttämässä yhden villiintyneen kernelini. ”Se laskee varmasti jotain erittäin hienoa ja hyvin monimutkaista, mutta se on laskenut sitä nyt kolme kuukautta.” Hups. Kerneli ei todellakaan ollut laskemassa mitään laskua, vaan se oli jumittunut pyörittämään itsekseen jotain ikuista luuppia.

3. Teimme ohjaajani kanssa kosmologista simulaatiota, johon liittyen yksi minun tehtävistäni oli säätää aloitusparametreja ja käynnistää simulaatio. Yritimme saada ohjelmaa toimimaan, mutta aina se tyssäsi johonkin. Muutaman viikon kuluttua ohjaajani keksi kysyä, millaisia aloitusparametreja olin käyttänyt. Parametrit osoittautuivat niin järjettömiksi, että simulaatiot olivat menneet nurin niiden takia. Tämän jälkeen häpesin itseäni yhden illan sängyssä peiton alla ja ajattelin, etten ikinä kehtaa mennä takaisin töihin. Ohjaajani ei kuitenkaan tuntunut enää edes muistavan koko asiaa, kun korvat luimussa hiivin töihin seuraavana päivänä.

Tällaisia virheitä sattuu kuitenkin kaikille ja itse luen ne jo samaan sarjaan kuin lapsena sattuneet mokailut, kuten rappusilta hyppimisen kilpailu (viidenneltä rapulta päädyin pää edellä päin vastapäistä ovea) tai kaverin yllytyksestä koiranruuan syöminen (ei ollut hyvää, mutta kissanruoka oli vieläkin pahempaa). Näille voi siis jo täysin nauraa, vaikka muistaakin, kuinka suurilta asioilta ne tapahtumahetkellä tuntuivat (tai kuinka paljon päähän silloin sattui).

Kokemuksen syvällä rintaäänellä möristynä suurin mokani yliopistourani aikana on ollut kuitenkin päätös suorittaa kandin opinnot kahdessa vuodessa. Olisin varmasti oppinut paljon enemmän, jos olisin tyytynyt suorittamaan kurssit normaaliaikataulussa, mutta ahnehdin silti liikaa kursseja – ja opin vähemmän. Jostain syystä kuvittelin, että opintojen nopea suorittaminen olisi suurikin meriitti. No ainakaan minun mielestäni se ei sitä ole.

Nuoria ei mielestäni saisi hoputtaa opinnoissaan tai elämässään muutenkaan. Heille pitäisi antaa aikaa oppia. Niin opinnoistaa kuin epäonnistumisistaan.

2 Kommenttia

  1. JV

    En malta olla kommentoimatta kohtaa 3 ohjaajan näkökulmasta. Mutta ensin: 2 on varmasti sattunut jokaiselle Mathematicaa etäyhteydellä käyttäneelle, vaikka kuinka olisi jopa tiennyt, että kaatuneet ajot jäävät kuluttamaan resursseja.

    Sitten kohtaan 3. Ohjaajan kannalta yksi pahimmista tilanteista on, jos opiskelija pyytelee virhettä(än) anteeksi tai vieläpä pahoittelee: ”Anteeksi, että minusta on ollut niin paljon vaivaa.” Silloin ohjaajalle tulee täydellinen riittämättömyyden tunne. Jos nyt puhutaan koodaamisesta tai koodien ajamisesta, niin selvästikään ohjaaja ei ole huomannut välittää viestiä, että bugitonta koodia ei ole olemassakaan ja huipputarkkaan testatuissakin ohjelmistoissa on virhe noin joka kymmenennellä rivillä. Ei tietenkään mitään ilmiselvää, vaan jotakin, joka ilmenee hyvin spesifisessä tilanteessa. Miksiköhän läppärissä viikkoja hyvin toiminut tekstieditori yhtäkkiä vain häviää jonnekin? No, ohjelma on erikoistilanteessa osunut juuri sille ”joka kymmenennelle riville”.

    Kun opiskelija nyt sitten viikkojen ajan kertoo, että testattavana oleva ohjelma kaatuu oudosti ja ohjaaja on hänelle nimenomaan antanut tehtäväksi selvittää ohjelman toimintaa erilaisilla aloitusparametreilla, voisi olettaa ohjaajan tuota pikaa huomaavan tarkistaa, että opiskelijan (jolla ei ko. aiheesta ole vielä kovin paljoa taustatietoja) testisetti on ohjelman suunnitellulla toiminta-alueella. Mutta näinhän se on kaikessa debuggaamisessa. Kaikista ilmeisimmät asiat jäävät helposti huomaamatta. Kun asia sitten viikkojen päästä selviää, menee ohjaaja kotiin saavuttuaan peiton alle itkemään ja huutaa itselleen harmistuneena: ”Miten en tätä heti hoksannut… näinhän on käynyt ennenkin liian eksoottisilla parametreilla. Olisihan minun pitänyt muistaa…”

    En nyt varmuudella tiedä kuka ohjaajasi tuossa keississä oli, mutta kyllä hän varmasti muisti asian seuraavanakin päivänä – ei vain löytänyt sanoja pahoitella mokaansa. Siinä olet oikeassa, että ohjaaja ei varmastikaan seuraavana päivänä ajatellut ”tuo s**marin Elina” (vaan ”Äh, tämä s**marin minä… miten kehtaan kohdata opiskelijan”).

    Juuri siinä tilanteessa, kun pitkään etsitty virhe/bugi löytyy tai teoreettinen ongelma ratkeaa (ja osoittautuukin triviaaliksi), ainakin itseltäni saattaa päästä jopa voimasanoja, vaikkei normaalisti kiroile lainkaan. Tuossa yhteydessä opiskelijalle varmaan voi tulla sellainen harhakäsitys, että nyt ohjaaja on vihainen hänelle. Sitten tuli mieleeni vielä, että tutkimusryhmiin palkattaville opiskelijoille pitäisi ilmeisesti paljon ponnekkaammin kertoa heti alussa, että käytännön tutkimustyö on jatkuvaa virheiden tekemistä, omituisten tulosten ihmettelyä, virheen etsintää teoreettisista laskelmista tai koodista, vihdoin sen löytämistä ja korjaamista (missä yhteydessä usein tehdään uusi virhe), ja sitten sama taas alusta. Eikä tässä ole mitään hävettävää, näin se vaan menee. Tällä ehkä estettäisiin sellaiset karmivat tilanteet, joissa opiskelija pahoittelee ”virhettään”.

    • Elina Palmgren

      Heh, Opakin itse asiassa kommentoi heti tekstin julkaisemisen jälkeen minulle, että kohta 2 kuulostaa hyvin tutulta :)

      Aika monesti henkilökunta jää tosi etäiseksi opiskelijoille ja opiskelijat katsovat heitä ylöspäin. Tietty kunnioituksen aste on toki hyväksi, mutta mielestäni olisi hyvä, jos opiskeljat voisivat nähdä tutkijat ja opettajat myös ihmisinä, jotka tekevät virheitä ja viettävät (ainakin melko) normaalia elämää. Tällainen asetelma johtaisi todennäköisesti parempaan kommunikaatioon eri ryhmien välillä.

      Tässä ei voi syyttää ohjaajia, sillä opiskelijat usein kohtaavat kesätyö- tai kandiohjaajia vasta parin vuoden opiskelujen jälkeen. Inhimillisyyttä pitäisi osoittaa myös kursseilla. Mielestäni se on hienoa, jos luennoitsijat / assarit voivat esimerkiksi myöntää tehneensä jossain virheen tai etteivät tiedä jotain (kaikki eivät myönnä, vaan sivuuttavat asian tai alkavat selitellä).

      Jos nyt tekisin tuon mokan, josta kirjoitin, edelleen hävettäisi minua, mutta enää se ei tuntuisi niin vakavalta. Onneksi jo parikin vuotta ikää lisää tekee ihmeitä näissä jutuissa ;)

Vastaa käyttäjälle JV Peruuta vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

© 2024

Teeman luonut Anders NorenYlös ↑