Hanna-Ilona Härmävaara
Hanna-Ilona Härmävaara

Rahalla saa mutta pääseekö hevosella?

| | | | 3 Kommenttia

Kun opiskelijani ensimmäisen kerran kuulevat suomalaisesta koulutussysteemistä, heidän reaktionsa ovat usein täynnä epäuskoa ja kateutta. Suomalaisen peruskoulutuksen maine PISA-menestyksineen on toki kiirinyt Yhdysvaltoihin jo vuosia sitten, mutta enemmän kateutta herättävät tarinani suomalaisesta korkeakoulutuksesta. Mutta miksi ihmeessä? Opetan tällä hetkellä University of Washingtonissa, joka on rankattu Shanghain-listan sijalle 14. Miksi kukaan kadehtisi opintojani yliopistossa, joka on vasta listan sijalla 57?

Suurin kadehtimisen aihe on opintojen maksuttomuus. Yhdysvaltojen yliopistojen lukukausimaksujen kohtuuttomuudesta käydään jatkuvaa keskustelua niin USA:ssa kuin muuallakin maalimassa. Ennen Yhdysvaltoihin muuttoa käsitykseni siitä, miten kovat lukukausimaksut vaikuttavat opiskelun arkeen, oli varsin hatara. En edelleenkään ymmärrä varmasti kaikkea, mutta pyrin tässä tekstissä piirtämään kuvan siitä, mitä olen amerikkalaisessa yliopistossa työskennellessäni ja opiskellessani sekä opiskelijoiden ajatuksia kuunnellessani maksullisuuden lieveilmiöistä oppinut.

Ensinnäkin numeroita. University of Washington on osavaltionyliopisto, joten sen rahoitus tulee osittain julkisista lähteistä. Osavaltio myös tukee asukkaitaan antamalla lukukausimaksun huokeaan hintaan: se on vain 11 839 dollaria vuodessa opiskelijoilta, jotka ovat kotoisin Washingtonin osavaltiosta. Muille hinta on 34 146 USD / lukuvuosi. Voi siis ajatella, että Washingtonin osavaltion lapset ovat onnekkaita päästessään opiskelemaan edullisesti yliopistossa, joka häviää välittömästi yläpuolellaan oleville Ivy League -yliopistoille Yalelle ja Cornellille (jaettu 12. sija) vain vähän. Mutta entä muut? Mitä jos oman kotiosavaltion yliopisto yltää listan haarukkaan 201–300 (esim. Kansas, Florida, Missouri) tai haarukkaan 401 – 500 (esim. Maine, Oklahoma ja Utah) tai jää kokonaan listan ulkopuolelle.

Mikäs siinä, hyvän koulutuksen voi saada muualtakin, eikä esimerkiksi Aalto-yliopistokaan mahdu kuin haarukkaan 301–400. Shanghain ja muiden listojen käyttäminen yliopiston hyvyyden mittarina on yksipuolista ja ongelmallista, mutta amerikkalaisessa kulttuurissa yliopiston maineella ja sijoituksella on väliä. Ivy League -ihmiset pelaavat omassa liigassaan niin työ- kuin parisuhdemarkkinoilla, ja meidän tavallistenkin kuolevaisten yliopistotaustalla on usein merkitystä. Siksi osavaltionyliopistojen maine- ja tasoerot ovat ongelmallisia: sama alueellinen epätasa-arvoisuus, joka alkaa jo amerikkalaisessa peruskoulutuksessa, kertaantuu korkeakoulutuksessa osavaltiotasolla.

Mikään ei kuitenkaan estä lähtemästä omasta kotiosavaltiosta. Paitsi ehkä raha. Lukuvuosi Yalessa maksaa 47 600 USD ja Cornellissa 49 116 USD. Pitää siis tarkkaan miettiä, millaista tuottoa opintolainarahoilleen voi odottaa. Ja opintolaina, sitä otetaan paljon. Vuonna 2014 yksityisestä, voittoa tavoittelemattomasta yliopistosta valmistuvista opiskelijoista 75 prosentilla oli opintolainaa, keksimäärin 32 300 dollaria. Julkisista yliopistoista valmistuvilla lainaa oli 66 prosentilla (keskimäärin 25 500 USD) ja yksityisistä, voittoa tavoittelevista (sellaisiakin on!) yliopistoista valmistuvilla lainaa on 88 prosentilla, keskimäärin 39 500 dollaria.

Nuorten ihmisten yhä lisääntyvä velkaantuminen ja tulevaisuuden työmarkkinoiden arvaamattomuus ovat ongelmia, joista keskustellaan Yhdysvalloissa paljon. Opiskelijoideni sukupolvikokemukseen kuuluu kauhu tulevaisuuden velkataakan edessä ja ajatus epäreiluudesta: mitkään edelliset sukupolvet eivät ole maksaneet koulutuksestaan läheskään yhtä paljon. Esimerkiksi vielä vuonna 1993 keskimääräinen velkataakka oli 9 450 dollaria.

Opinnot voi kuitenkin rahoittaa muullakin kuin lainalla. Pappa betalar on hyvä ratkaisu niille, joiden vanhemmat ovat onnistuneet säästämään lastensa college fundiin. Ja parhaimmat opiskelijat tietenkin turvaavat tulevaisuutensa stipendeillä. Kävin hiljan kiinnostavan keskustelun jo yli kymmenen vuotta sitten valmistuneen ystäväni kanssa. Hän kertoi sankaritarinansa siitä, miten oli pystynyt käymään yksityisen lukion ja valmistumaan yliopistosta ottamatta lainkaan lainaa. Hän sanoi olevansa fiksu – mikä on totta – ja onnekas. Kuten sanonta kuuluu, fiksut pärjäävät aina, mutta hänkään ei ollut pysähtynyt miettimään stipendien saamisessa avittaneita privilegioitaan: myös Suomessa on helpompi ponnistaa ylemmästä keskiluokasta, turvallisesta ja opiskeluun kannustavien vanhempien perheestä. Kun mietin omia privilegioitani, sanoin olevani onnekas itsekin: synnyin ilmaisen koulutuksen maahan.

Stipendin arvoisia eivät amerikkalaisessa systeemissä ole vain akateemisesti lahjakkaat yksilöt, vaan myös urheilun huipulle pyrkiviä tuetaan. Tämä lienee tuttua amerikkalaisesta populaarikulttuurista, mutta itse en ymmärtänyt koko yliopiston ja urheilun epäpyhää liittoa ennen kuin tulin Yhdysvaltoihin ensimmäisen kerran. Silloin University of Minnesota oli juuri rakennuttanut uuden stadionin, minkä vuoksi opiskelijoiden lukukausi- ja muihin maksuihin lisättiin muutaman sadan stadium fee. Se kirvoitti opiskelijoissa kriittisiä kommentteja siitä, miten yliopistoa kiinnostaa vain kiillottaa kyseenalaisin arvoin valittua keulakuvaansa.

Urheilujoukkueet todella ovat yliopiston keulakuva. UW:llakin on pramea stadion, ja kokemukseni mukaan erityisesti amerikkalaisen jalkapallon pelipäivät ovat iso tapahtuma. Kampus liepeineen täyttyy ja violettiin pukeutuneista nuorista ja vanhoista ”huskyista”, matkalla peliin tai vain grillaamaan ja dokaamaan stadionin viereiselle parkkipaikalle. Samalla nostatetaan kouluhenkeä, eli yliopistokokemukseen elimellisesti kuuluvaa school spiritiä. Urheilu on koulun väreihin paketoitu helppo identiteetinrakennusväline, jota tarjoaa lähes jokainen amerikkalainen yliopisto ja college. Jokainen opiskelija myös maksaa siitä.

Brändäys onkin keskeinen osa lukukausimaksu- ja lahjoitusvaroin pyörivän yliopiston arkea. Kun yliopistot houkuttelevat uusia opiskelijoita, eli maksavia asiakkaita, on positiivisen mielikuvan luominen tärkeää. Myös alumnien rahahanojen aukaisemiseen tarvitaan vahva brändi. University of Washingtonin käyneitä kutsutaan urheilujoukkueen maskotin mukaan huskyiksi, ja useammin kuin kerran olen todistanut tilannetta, jossa toisilleen vieraat, yliopistoiän ohittaneet ihmiset päätyvät kysymään toisiltaan: ”Are you a husky?” Kysymyksen saattaa kirvoittaa esimerkiksi yliopiston logolla varustetun luottokortin näkeminen. Kerran husky, aina husky.

Kriittiset äänet sanovatkin, että tärkeintä amerikkalaisessa yliopistossa ei ole akateemisuus, vaan kuuluminen siihen joukkoon, jolla on oikeus ostaa koulutus juuri kyseisestä instituutiosta. Aiemmassa, arvosanoja koskevassa kirjoituksessani sivusin opiskelijoiden näkemystä itsestään maksavina asiakkaina, jotka kokevat saavansa rahoilleen vastinetta vain silloin, kun arvosanarivissä seisoo pelkkää kiitettävää. Opiskelijat ovat myös hyvin kriittisiä kuluttajia, mikä voisi olla hyvä asia, jos se tarkoittaisi akateemisesti korkeatasoisen opetuksen vaatimista. Paikallisten kollegoideni mukaan se kuitenkin etupäässä tarkoittaa vaatimusta opetuksen viihdyttävyydestä. Itsekin sain Suomen kulttuuri- ja kirjallisuushistoriaa käsittelevästä kurssista hyvää palautetta siitä, että näytin paljon hauskoja videoita.

Tutkinnon ostamisen toinen lieveilmiö on se, että se pitää pystyä ostamaan mahdollisimman tiiviissä paketissa. Löysä opiskelutahti johtaa helposti ylimääräisen 40 000 dollarin polttamiseen, ja mieluummin opiskelijat polttavat loppuun itsensä. Kursseja suoritetaan lukukaudessa maksimimäärä ja valmistuminen kandiksi tapahtuu neljässä vuodessa. Ännännen vuoden opiskelijoita on turha kampukselta hakea. Kuulostaa periaatteessa hyvältä ja Suomen päättäjillekin kelvolta toiminnalta, mutta college-kokemus on rankka. Töitä on paljon eikä aikaa ajattelulle ehkä ole riittävästi. Olen itsekin törmännyt ilmiöön, jossa minulta vaaditaan tarkan kaavan esittämistä esseen laadintaan. Valitettavan monet opiskelijat haluavat tietää, mitä opettaja ajattelee, jotta he voivat toistaa opettajan ajatukset ja siten saada esseestä hyvän arvosanan. Innovatiivisuus vaatii tilaa polkea muutakin kuin oravanpyörää.

Tällainen prässi valmistaa kuitenkin hienosti amerikkalaisille työmarkkinoille. Ja amerikkalaiset opiskelijat ovat ihailtavasti omaksuneet ajatuksen siitä, millainen tutkinto kannattaa rahallisesti. Kun opintolainojen maksun aika tulee, ei monikaan ajattele humanistin papereilla juhlivansa. Opiskelijat kilpailevat pääaineista, jotka valitaan vasta yliopistoon tulon jälkeen, talouden, lääketieteen ja insinööritieteiden aloilla. Tästä syystä humanistisillä tieteillä ei mene kovin vahvasti. Yliopiston rahoitusmalli nimittäin ohjautuu sen mukaan, minne opiskelijoiden lukukausimaksut ohjautuvat. Saamillaan siivuilla suositut ohjelmat pystyvät brändäämään itseään entistä paremmin ja houkuttelemaan lisää opiskelijoita. Business-koulun rakennus on erittäin hieno ja myös opettajien houkuttelu on helpompaa: on ihan normaalia palkata bisnesmaailman ihminen opettamaan 200 000 dollarin vuosituloilla, kun humanistilehtori tekee saman 52 000 dollarilla.

En siis täällä suosittele humanismia kenellekään. Eivätkä suosittele muutkaan humanistit. Olin juuri opintoinfossa, jossa humanistisia pääaineita houkuteltiin valitsemaan kertomalla, että lääkiksen sisäänotossa humanistit pärjäävät keskimäärin muita paremmin. Eikä kellekään suositella otettavaksi pääaineeksi esimerkiksi pelkkää suomea. Suomi ja tietojenkäsittelytiede taas on kovaa valuuttaa. Yliopistosta pitää siis hankkia kunnollinen ammattikoulutus, ja tuhansista muista saman ammattikoulun läpäisseistä voi erottua tajuamalla myös jotain ihmisestä. Jopa osaamalla jotain vierasta kieltä.

Näitä ajatuksia pyöritellessäni mieleen nousee usein kysymys siitä, mikä on amerikkalaisen yliopiston tarkoitus. Akateemiset arvot eivät ole kovin isosti esillä. Sivistyksestä puhutaan vähän. Tutkimus on vain huippututkimusta, ja lääketieteen huippututkimuksella UW:kin Shanghain-listalla porskuttaa. Monelle amerikkalaiselle koulutus on kallis mutta viihdyttävä kokemus. Riski, jonka monet uskaltavat ottaa mutta jota jotkut myös katuvat. Vain osalla aloista tienaa niin, että kymmenientuhansien panostus koulutukseen kannattaa. No, ainakin siitä jää muistoksi kiva huppari.

Jaa kirjoitus somessa

Samankaltaiset julkaisut

3 Comments

  • Tapani on 14.10.2018

    Semmoiset huomiot että:
    1) Aika harva maksaa täyttä lukukausimaksua ellei ole rahakkaat vanhemmat, varsinkin ns. Ivy-kouluissa.
    2) Unohdit grantit mainita, jotka on koulun antama apuraha eikö suoraan sama asia kuin järjestöltä saatu stipendi
    3) Seattlessa keskiansio on noin 70k dollaria vuodessa, Helsingissä noin 35000dollaria vuodessa ja korkeammat verot.

    Rahalla maksaminen ei ole huono asia, koska huonot opettajat eivät sitten opeta yleensä.
    Arvosana inflaatio mietityttää, mutta tuntuisi, että semmonen on helpompaa humanistisilla aloilla kuin esim. matematiikassa jossa on melko oikein/väärin meininki.

  • Author
    Hanna-Ilona Härmävaara Hanna-Ilona Härmävaara on 15.10.2018

    Kiitos kommentista!

    Uudet näkökulmat ovat tervetulleita, sill kuten sanoin, en edelleenkään ymmärrä kaikkea lukukausimaksuihin liittyvää täysin. Ja luettelemani asiat ovat komplekseissa suhteissa toisiinsa ja muihin asioihin.

    Esiin nostamiisi asioihin pari kommenttia:
    1) Totta, monet opiskelijat ovat jonkinlaisen, usein meriittipohjaisen tuen piirissä. Hyvän keskiarvosanan säilyttäminen on siinä systeemissä erittäin tärkeää. Mikä varmasti on kytköksissä sekä kovaan työtahtiin että arvosanainflaatioon.
    2) Tarkoitin kaikkia apurahoja, joita opiskelua varten voi saada.
    3) Seattlen keskiansio on yli 70 000. Sitä nostavat IT-jättien palkat, mutta kaikki eivät suinkaan syö samasta kakusta. Alle keskiarvon tienaavilla ei ole ihan yhtä hauskaa tässä kaupungissa kuin 200 000 vuodessa tienaavilla. Eikä Seattlea voi suoraan verrata Helsinkiin, koska elinkustannukset ovat huimasti isommat. Asuminen maksaa maltaita, ruoka ja perushygienia- ym. tuotteet ovat kalliimpia, sairausvakuutukset helposti 500 kuussa, lasten koulut maksavat, netti ja puhelin ovat kalliit, joukkoliikenne ei ole niin hyvä kuin Helsingissä, eli autoton elämäntyyli on vaikeampi valinta monelle. Listaa voisi jatkaa vielä aika pitkään. Lisäksi amerikkalaisten verojen keveys on osittain myytti. Pitää tienata aika paljon, että ero suomalaiseen verotukseen alkaa tuntua. Ja suomalaisilla verorahoilla sentään saa palveluita, kuten ilmaisen koulutuksen.

    Kommenttiasi ”rahalla maksamisen” ja opetuksen laadun suhteesta en ymmärrä. Tarkoititko opettajien motivoimista rahalla? Vai opetuksen maksullisuuden vaikutusta opetukseen? Jälkimmäisellä asialla en usko olevan korrelaatiota.

  • Outi on 5.11.2018

    Yhdysvalloissa tulee vastaan myös velkariski siinä vaiheessa, jos sairastuu, eikä pysty hyötymään kalliista tutkinnosta. Kyllä suomalainen hyvinvointivaltio on turvallinen paikka opiskella ja vaikka sairastaakin välissä. Ihminen ei kuitenkaan niin helposti ajaudu köyhyysloukkoon täällä, mikä tekee opiseluajastakin rennompaa.

    Osalle voi olla myös hyvinkin ahdistavaa, että on riippuvainen omien vanhempien avustuksesta opiskeluaikana, kun ei kuitenkaan puhuta ihan pikkusummista.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Sosiaalinen media

Facebook343
Instagram38
RSS

Aihepilvi

Arkistot